Maailma on muuttunut osittain vastahakoiseksi. Olen kyllästynyt mittavirheisiini ja kivun ylläpitämään väsymykseen. Toisaalta nukun silloin kun nukuttaa ja valvon kun en nuku. En oikein jaksa mitään säällistä ja lykkään pieniä asioita huomiseksi ja ylihuomiseksi ja jonnekin hamaan tulevaisuuteen jossa pelaan normaalia silmäpeliä.
Päänsärky muistuttaa ajoittain migreeniä ja silloin on vain elettävä liikkumatta verhojen ja kaihdinten takana, vaikka mieli hyppii seinille ja aivoissa sihisee.
Jouduin harjoittamaan maakuntamatkailua ja viettämään kokonaisen päivän valossa. Viisto ja syksyinen kirkkaus viilsivät läpi silmälapun ja läpi aivojen. Kuulin kuinka valo kiehui silmän kautta läpi pään.
Lapun alla tapahtuu solujen jakautumista tai jotakin mitä en osaa selittää. Valo sulkee koko silmän, pimeydessä näen paremmin. Loppukesän kelit eivät voisi olla paremmat. Surettaa oma kasvava inho valoa kohtaan. Sitä ei pääse pakoon. Se satuttaa ja tunkee läpi.
En ole kovin sinnikäs tai pitkämielinen. En ollenkaan zen. Mitä enemmän vituttaa, sitä vilkkaammin pyörivät molemmat silmät päässä. Ja sitä huonommalta tuntuu. Itkisin, enemmänkin, jos se ei sattuisi haavaan.
Pitkästä aikaa toivoisin, että olisi joku joka silittäisi ja helpottaisi mun oloa. Rauhoittelisi mut olemaan tekemättä mitään. Kokeilen musiikkia.
Rodriguez – Climb Up on My Music
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti