Viimeiset päivät ja tunnit ovat sujuneet välitilassa. Torstaista ja perjantaista on pitkä matka tähän. Lähteminen Arenyksesta sekoittui itkuun, rakkauteen ja ruttoon. Ikävään. Setätaiteilija piti puheita ja itki. Pyysi anteeksi sentimentaalisuuttaan ja itki. Pyysi anteeksi kaikkia rumia sanoja ja yhteenottojamme ja itki. Oscarkin itki, mutta hillitymmin, analysoiden puoliääneen tunteitaan ja äkisti syttynyttä rakkauttaan. Sitä, kuinka mahdoton nainen minä olen ja mitä mahdottomammaksi käyn, sitä suuremmaksi hänen rakkautensa kasvaa. Miten helvetissä se tuntuikin niin tutulta?
Annoin kaikkien itkeä. Itse en enää voinut, olin jo suorittanut oman välitila-amokini ja paininut keskenäni jokusen yön. Pep lupasi minulle kaiken marin mitä ikinä tarvitsen ja milloin ikinä tarvitsen. Se oli minusta asiallinen tarjous.
Jotenkin alistuin sillekin, etteivät mies ja nainen voi koskaan olla ystäviä. Seksi ja seksuaalisuus puskevat pintaan kuin myskihärät. Matadorit ja toreadorit kamppailevat keskenään jokaisen pillun ympärillä kuin häiriintyneet banaanikärpäset. Viimeisen illan kaihoisa kysymys oli se, mahtaisinko olla kiinnostunut nauttimaan vielä punaviiniä ja kenties harrastamaan kolmen kimppaa? En ottanut edes punaviiniä, en jaksanut. Yritin kertoa, että jos helpoiksi leimatut pohjoisen naiset tosiaan olisivat helppoja, nämä miehet olisivat panneet vuosikausia putkeen, eikä niitten tarvitsi vongata minua kuutta viikkoa. Ja että olettehan te nähneet ketä minä panen! Mitä te nyt enää! Mutta se on kunniakysymys, eihän sitä tiedä jos vaikka kuitenkin, juuri tänään. Jalkaa on pidettävä oven välissä, vaikka se olisi jo katki.
Sanon vielä kerran, että ihailen näitten miesten loputonta sinnikkyyttä. Toivoa, joka palaa ja polttaa, vaikka todellisuus tekisi aivan muita temppuja, ihan nenän edessä. Olisipa itsellä yhtä vankkumaton usko omiin mihin vain ja kyky jatkaa. Mitä vain.
Valvoin viimeisen yön, join viimeisen kahvin, haahuilin merentuoksun kautta lentokentälle. Kun pääsin koneeseen, nukahdin melkein heti. Nukuin nousun ja heräsin jossakin taivaalla ja sitten nukuin uudestaan. Kuuntelin kieliä, olin ihan hiljaa ja join paskaa kahvia ja nukuin vielä vähän. Seuraavaksi nukuin bussissa Turkuun ja lopulta Pilvin sängyssä. Minulla oli puolessa tunnissa ikävä. Ikävä takaisin ja ikävä kotiin lapsen luo. Voin suositella lämpimästi kaikille jotka palaavat reissuiltansa, kotimatkaa perjantaina iltasella ja Turun kautta. En tiedä mitään, millä orientoitua paremmin arkeen.
Pilvi sieti voivotteluni. Söimme nakkeja suoraan paketista (tapas) ja joimme vähän punaviiniä päälle. Pilvi leipoi suklaakakun. Yritimme istua parvekkeella ja nauttia lasilliset viiniä. Kehoni kamppaili muuttuneita sääolosuhteita vastaan heittäytymällä jäätyväksi, mutta onnistui olemaan läsnä.
Mun kotimatkasta kehkeytyi lopulta kummitusjunamainen sessio, sillä tulin hieraisseeksi silmiäni aamusella. Jotenkin onnistuin repimään tai viiltämään haavan sarveiskalvolleni, mutten tietenkään tiennyt sitä. Asemalta sain kyydin kotiin, jonne jätin kissan ja kassin, laitoin villasukat jalkaan ja vaatetta päälle ja menin keskussairaalaan jonottomaan juoppojen painijoitten ja kuolevien pappojen sekaan. Sain ensiapua viidessä tunnissa. Kaksi päivää ensiapua ei auttanut, joten hain lisäapua eilen aamulla. Omalääkäri löysi haavan silmästä. Olen voidellut itseni antibiooteilla ja odotan sokeutta. Yöt kuluvat kivussa ja säryssä. En kuole, mutta en ehdi paljoa ikävöidä muuta kuin näkemistä ja kahden silmän yhteispeliä. Väsyneenä kuvittelen, etten enää koskaan näe normaalisti. Nukkuneena uskon muuta.
Arki tökkii silmään ihan fyysisesti ja kamppailen unen ja valveen rajoilla. Uni on hyvä, siinä silmä lepää. Tasapainoilu sopivan lääkityksen löytämiseksi on hakuammuntaa. Silmätippoja, silmävoidetta, ehdotonta lepoa ja nukkumista, sokea silmä peitettynä. Kirjoittaminen, opetussuunnittelu, työ ja näkeminen tekevät tiukkaa.
Ehkä minuun tarttui hitunen välimerellistä rentoutta ja riettautta, sillä suhtaudun tähän odottamattoman rauhallisesti ja fatalistisesti. Tämä on nyt näin ja kohta on taas huominen. Eilisen kivussa ei tarvitse roikkua, se on jo kaukana. Vaikka todellisuudessa kehollani on tapana muistaa, kaikenlaista. Miksi se ei muista kaikista parhainta, kaikista parhaiten.
No, ehkä eilen pelkäsin vielä kuolevani tai sokeutuvani. Lähetin muusalle viestin, että olen ikävöinyt ja haluan jonkin audienssin, punaviiniaudienssin. Enhän mä menetä mitään sillä, että rakastan. Epämääräisesti, mutta kuitenkin. Tarkensin kuitenkin rakkauteni reunaehtoja jo aiemmin, itselleni vain. Ei niitä rakkauksia, jotka tekevät minusta kipuisan ja kaipaavan. Vain niitä jotka lataavat kehoani ja mieltäni, vain niitä jotka tulevat ja menevät itsestään, ilman pyrkimyksiä saavuttaa ja saada. Ja tietenkin pakkorakkaus.
Olenpa minä pöllyssä. Vihlonnan alaisena.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti