Rakastan tässä olemista. Kaikesta vääntämisestä ja tajuttomuudesta huolimatta, suurin osa ihmisistä on ihania, kauniita, ystävällisiä, avoimia ja rakastavia. Ihmisiä. Vaikka itse olen jo vähän välitilassa, enkä oikein missään, vetävät ihmiset minut takaisin tähän hetkeen. Pakottavat koskettamaan ja hymyilemään. Antavat pieniä lahjoja, oksentavat elämänsä päälleni, kuin linnunpoikaselle.
Itse kykenen juuri ja juuri sulattamaan kaiken vuolauden. Kun hiljenen, kaikkien on vaikea ymmärtää, mikä oikein on vialla. Yritän selittää, ettei mikään ole vialla, minulla on hyvä juuri näin. Ja koskea voi niin monella tavalla. Mä olen oppinut väistämään ainakin limaisen kosteat poskisuudelmat, jotka osuvat posken sijaan suulle.
On ihan sama mistä tulen. Ihmiset puhuvat aina pohjoisesta ja kyselijät nyökyttelevät ymmärtäväisinä. Että kylmä. Minä siihen että joo. Iso osa ihmisistä on muutenkin jostain muualta. En minäkään jaksa kiinnostua kenenkään kansallisuudesta, sillä kun ei ole väliä, kun kaikki ovat nyt tässä. On niitäkin jotka ovat eläneet koko elämänsä kylässä, eivätkä ole koskaan käyneet missään muualla. Ne liikkuvat kaupan ja kodin väliä, istuvat kahdessa kahvilassa ja juovat joka päivä samaan aikaan saman juoman, syövät taas macarones, tänäänkin. Tarjoavat minulle grillattuja paprikoita, taas tänään. Iso osa elämästä tapahtuu kadulla. Mä en uskalla ajatella mitä mulle tapahtuu kun joudun ylihuomenna kotimaiselle kadulle.
Arvostan paljon pohjoista hiljaisuutta ja väljyyttä, joka parhaimmillaan sietää toisen ihmisen läsnäolon ilman jatkuvaa puhetta ja liikettä. Täällä mun täytyy välillä pinnistellä, etten joutuisi silmätikuksi murjottamiseni takia tai ahdistuisi jatkuvasta häsläämisestä. Mutta on muitakin hiljaisia. Ja kaikki saavat olla. Välillä otetaan yhteen, mutta niin kai ihmiset tekevät muutenkin.
Täällä ihmisillä on takanaan pitkä historia lähellä olemista, naapuruutta, kansallisuuksien sulautumista ja kaikkea sellaista, mikä Suomessa on aika lailla vielä hakusessa. Miksi ihmeessä se pohjoinen väljyys ei kanna suvaitsemiseen asti? Tosin mä inhoan suvaitsemista jo sanana. Mä en mielelläni suvaitse mitään. Ymmärrän muutosvastarinnankin, pelon ja sulkeutuneisuuden. Olenhan minäkin sellainen. Kansainvälisyys ei ole ollut täällä mikään juttu, koska se on niin normiarkea. Välillä pelkkää sietämistäkin.
Viime yön vietin enimmäkseen rannalla ja näin monta tähdenlentoa. Yksin. Paitsi kävi mua joku Muha moikkaamassa. Se oli niin pilvessä että minäkin pilveennyin kun vaihdoin muutaman sanan. Se etsi nukkumapaikkaa, mutta mä olin ehtinyt ensin. Uin mustassa. Mä olen niin tehty näitä öitä varten. Kalamarin kalastajien valot heiluu mustassa, rantaa lanaava traktori nostattaa pölypilven ja se leijuu mereen, hirviöiksi, kaloiksi ja haamuiksi. En haluaisi jättää sitä näkyä. Sitäkään.
Aamulla hieroin sovintoa Setätaiteilijan kanssa, mutta ei se enää oikein toimi, kun mies on vereslihalla ja tihkuu pyhää vihaa ja muuta purkautumatonta miesenergiaa. Istuin aamupäivän Pt:n kanssa juomassa kahvia ja puhumassa sianitaliankatalaania ja pussailua. Meillä on valtavat kieliongelmat, mutta ei yhtään ilme- tai eleongelmaa. Meidän ympärillemme kerääntyi piiri. Alan jo tottua siihen. En tiedä onko jokin vedonlyönti käynnissä, tai mitä kukakin veikkaa tai on veikannut, mutta kaikki istuivat hiljaa ja odottavat.
Jännää, että täältä etelän tuppukylästä löytyy tuollainen pilallehemmoteltava adonis, guapa ja komistus.
Tänään ajattelin nukahtaa myöhäiselle siestalle, syödä sitten illemmalla masun umpeen mustekalavauvoja, polttaa vähän pilveä ja käydä tsekkaamassa yhden konsertin. Mitäpä sitä muuta. Ihminen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti