Eilen selaan seitsemänkymmentäluvulla huonosti liimattua kirjaa.
Sataa mukamas lunta.
Mikään ei toimi digitaalisesti.
Tuttava ei tervehdi. Sen kalpeat lapset tuijottavat tyhjään. Ovat kiltisti.
Kaikki lämpö on poissa. Se on enää kahvissa ja papumyllyn moottorissa. Jauhan papuja.
Varpailla on jäinen ikävä. Hiekkaa jolle ei voi astua ja aurinkoa jossa ei voi paistatella. Puen paidan, mekon, villapaidan, takin.
Juon päiväkahvia kanelissa ja M sanoo ettei minua lasketa. Kun puhutaan naisista, minua ei lasketa.
Sitten makaan sohvalla Piian kanssa ja syön suklaakeksejä. Paketillisen. En koskaan syö suklaakeksejä, mutta nyt syön. Lapsi saa vain yhden ja Piia ehtii syödä kaksi. Sanon monta kertaa ettei minua lasketa. Ajattele nyt. Minua ei lasketa. No, en minäkään laske nyt. Ainakaan suklaakeksejä. Muitten suklaakeksit kyllä lasken.
Piia lohduttaa. Ja tietää paikan jossa kaikki lasketaan. Olemme jo melkein siellä.
Tänään huonosti liimattu kirja tiputtaa lehtensä.
Lehti on kirjan sivu 42 ja siinä lukee:
Sinä ravistat minua
ja heti minä aukean kuin esihistoriallinen suo,
jota tuuli halkoo.
(Liisa Laukkarinen, Luonnollinen aika, Gummerus 1974)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti