Yritän tarkentaa, mutten ihan onnistu. Annan tarkentua itsestään.
Väsymys ja kipuilu ovat jouduttaneet minua laiskuudensekaiseen epätoivoon, joka nyt on muuttumaisillaan kivuttomaksi muistisairaudeksi. Kolme viikkoa on pitkä aika keskittyä millinkokoiseen juttuun omassa päässä. Heräsin aamulla miettimään, että mitä ihmettä muuta. Missä minä oikein olen.
Olen nähnyt kummallisia unia ja todellisuus on kai ollut osa niitä. Unissa on ollut helpompaa. Niissä olen unohtanut syödä ja naida ja olen nähnyt lähes selvästi, kissanpoikia ja muuta sellaista. Omia salattuja tarpeita, jotka aina ovat ennallaan, mutta joita täytyy nuijia tainnoksiin säännöllisin väliajoin. Jottei mitään riekaleita nousisi pintaan. Rakkauksia ja muita. Kyse on varmasti saamattomuudesta, toistuvasta pettymyksestä, joka pahimmillaan näyttää samalta kuin ei mikään. Hirveä ammottava aukko, otsaan raaputettu kuva luovuttamisesta ja pettymyksestä. Universumin tuulen puhallettavana. Kuuman tuulen. Tulen. Toistuva paniikki ja voimattomuus sen tosiasian edessä, ettei enää kykenekään heittäytymään. Kun ei pääse irti itserakennetuista häkkyröistään. Onkin omien kahleittensa vanki. Piikkilankaa, matonkuteita, vaijeria, mitä kaikkea, omaan ansaansa käpertymistä. Ilman työkaluja. Vessapaperia kengänpohjassa. Noloutta.
Olen puhunut ja kuunnellut. Tai oikeastaan kuunnellut. Menettämisen pelkoa ja saamisen pelkoa ja niihin liittyviä monimutkaisia prosesseja. Jaksamattomuuden pelkoa ja jaksamisen kauhua. Kadulla tervehtimisen pelkoa. Kosketuksen pelkoa. Sellaista, että jos tämä nyt onkin se viimeinen isku, tappavan käytännöllinen ja kamelin selkä. Auttaako siinä enää haave rakkaudesta, rakastaminen tai käsiase. Hengittäminen.
Miksi on niin noloa tarvita ja välittää. Miksi ihmiset kohtelevat toisaan kuin ydinjätettä, jos kaikilla on samat tahdottomat tarpeet olla rakastettuja ja hoivattuja. Vai onko ihmisillä enää sellaista tarvetta. Saako kenestäkään oikeasti välittää. Entä ne joita itse rakastaa ihan itsestään, pakkorakastaa tai haluaa naida niiltä aivot pihalle tai vaikka vain ruokkia.
Tekee mieli tappaa. Ei se aina mene niin, että jakaessaan rakkautta tai hyvää, saisi siitä itsekin jotain. Saattaa huomata, että kaikki onkin mennyt, eikä ole varaa edes latteen.
Melkein huomaamattaan saattaa tehdä pahaa, kieriskellessään omissa häkkyröissään ja nautiskellessan hetkellisen heittäytymisen voimaannuttavasta myrskystä. Miten sitten uskaltaisi liikkua, niin ettei aina jättäisi jotain aviovaimoa onnettomaksi tai astuisi jonkun rakkauden varpaille. Mistä sitä tietää mitä kukakin, kun kukakin on ihan panssaroitu. Ja onko sillä mitään väliä, jos itse saa haluamansa ja kaikki muut todellisuudet muuttuvat käytännön syistä olemattomiksi.
Oli ihan pakko kaivaa keskusteluista todisteita omasta tarvitsevuudesta ja löysinkin suosikkini. Haluan maata sohvalla. Haluan, että joku silittää mua ja lukee mulle kirjaa. Tai itsekseen. Tai minä luen. Tai molemmat lukee. Hirveitä vaateita mä asetan itselleni ja muille. Ei mikään ihme, että olen aina yksin. Ja hirveä marttyyri, nirppanokka ja kusipää.
Voisikohan sitä siis sanoa, että olen aika onnellinen juuri nyt. Vai sanoisinko etten tiedä kumpi on pahempi, saada haluamansa, kaikki se mitä on kirjoitettuna universumille laaditulle toivelistalleni ja huomata, että universumilla on ihan oma hinnoittelupolitiikkansa. Se tuntuu perustuvan enimmäkseen kaaosmaiseen vittuiluun. Vai onko pahempi se, ettei saa mitään toivomaansa. Juuri nyt luulen, että molemmat ovat tapauksessani yhtäläisen pahoja vaihtoehtoja. Tai ehkä saamattomuus voittaa, koska se auttaa näkemään selvemmin sen, mitä on saanut. Se että saa kaiken, auttaa näkemään sen mitä menettää.
En uskalla kirjoittaa tuota silittämistä ja kirjan lukemista mun toivelistalle, koska mulla alkaa olla jo kokemusta universumin vittupäisyydestä. Mä voin jotenkin kuvitella mitä se maksaa. Tänään universumi näyttää laittaneen taas auringonpaistetta tulemaan. Mun pää ei ihan kestä sitä, mutta vittuilen takaisin ja menen kävelemään ilman aurinkolaseja tätä kuonaa pois päästäni.
Joku saisi tarjota lisää kahvia. Olen hyvää seuraa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti