Hyvän kirjoittamisen jälkeinen puhe pitäisi hirttää alkutekijöihinsä. Inhoan naksahtelua roolista toiseen. Olen kai joskus sanonut, että se sujuu vanhemmiten leikiten. Tai ettei suju. En muista.
Välitilassa juon kahvia ja romahtelen sinne tänne, pölpötän kunhan joku vain kuuntelee ja säilyttää katsekontaktin, jota voin väistellä ja jatkaa harhaista yksipuheluani Aune-tädin pulleista reisistä, joiden päällä oli niin mukava keikkua.
Kuka jaksaa kuunnella rannesärkyni, terapiavuoteni ja lapsuudentraumani sulavasta ukkometsosta, samalla kun imen laten toisensa jälkeen tyhjiin ja puren punaamattomat huuleni verille. En minä ainakaan, mutta minun ne pitäisi rauhassa kuulla.
Olen surkuhupaisa tarjoilija joka kantaa höyryävän jäisiä sisäelimiä mielipuoliselle pöytäseurueelle. Ei tule tippiä.
Muita päivän kohokohtia:
Kotona haisee pahalle. Kuselle ja jollekin makealle. Löyhkää. En tajua mistä se tulee. Ehkä jossakin on ruumis. En ole löytänyt sitä mistään. Ehkä minä olen se.
Kollegani totesi, että todennäköisesti olenkin pilannut jonkun miehen elämän, koska niinhän ne naiset tekee. Sitä varten ne on. Naiset.
Minä en ole olemassa. Olen koko päivän odottanut, että ehtisin itkeä. Nyt kun vuorokausi vaihtui, minulla on ruhtinaallisesti aikaa. Vaikka aamuun asti. Aika alkaa nyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti