Kipupiste

Berliinin muurilla

Kiinassa 

Tiellä  

Sydämeni ei siirtynytkään aivoihin, kuten aiemmin oletin, vaan otti kerrankin ohjat käsiinsä ja paiskoi 10 000 neuroninsa voimalla päätä ja koko kehoa ihan uusiin avaruuksiin. Se näpäytti hetkeksi aivojen ylivaltaa ja pulssitti minut universumin viimeiseen kolkkaan, joka taitaa hetkittäin olla juuri se hetki maailmassa jossa itse leijuu. Eikä siihen montaa sekuntia mennyt, mutta viikko kuitenkin.

Kaikki mikä tapahtuu, koskee ja hipoo. En edes tajua väistellä. Sanat jauhavat minusta naismeetvurstia ja olen luottamaton aisteihini. Noin kolmen miehen kipupisteet ja voimaharjoittelut, nyrkkeilyt ja sokkojuoksut sekoittuvat fiktioksi, enkä enää muista kuka mitäkin tekee, venyttelee tai runkkaa, ihan sama. Ja naiset tyyniä kuin pöllöt, katsovat päältä ja huokaavat. Niillä on säätimet hukassa. Oma kehoni nappaa kivun kuin magneetti ja keskellä viikkoa se sitten tilttaa. Oksentaa ja pökertyy lattialle ja vessaan ja sänkyyn. Hengittää varovasti ja huohottaa, vuotaa kaiken ulos, veren ja kuonan.

Kaikki on vähän marraskuuta, vaikka se ei edes ole täällä vielä. Unissa tuoksuu metsä ja metsämies. Metsuri. Eläin ja ihminen ja karhu ja haaska. Kaikki on märkää ja liukasta. Haluaisin olla metsä tai multa. Ettei olisi tätä ihmisen taakkaa. Kompassitonta aistittomuutta ja epävarmuutta.

En ole moneen päivään tiennyt mikä päivä on. Melkein aina on yö. Tänään tiedän että on maanantai ja pääsen naistensaunaan. En kaipaa mitään muuta niin paljon kuin naista ja lämpöä ja poltetta ja tyyniä sanoja, vettä ja hiusten pesua.