10/23/2013

Missä on tässä ja olinko minäkin siellä








Joskus ajattelen. Olen ajatellut ajattelemista jo useamman päivän. Siitä lähtien, kun huomasin vahingossa ajattelevani. Tässä olemista ja muutakin.

Tuntuu, että olen ollut monta päivää reissussa ja niitä paikkoja joissa olen käynyt, ei mahdollisesti ole olemassakaan. Se on hieno tunne. Ja olen ihan oikeasti ollutkin matkalla sinne tänne perjantaista asti, mutta jotenkin kuvittelen etten olekaan. Ihan varmasti joku voi todistaa. Minullakin on todisteita, muttei niistä voi sanoa ovatko ne oikeita. Ne ovat hieman epätarkkoja ja juurettomia.

Olin lauantaina aamulla galleriassa Tampereella. Katsoin ulos ikkunasta. Ei sen kummempaa, rekisteröin sen kadun ja maiseman, otin kuvankin. Sunnuntaina menin galleriaan Kuopiossa. Siellä roikkui maalaus siitä paikasta, jota katsoin Tampereella. Se oli hyvin arkinen silmukka vuorokauttani. Että olenko minä tässä ja missä on tässä, kun se on tässä vähän siellä sun täällä? Oliko ne muutkin siellä vai vain joku niistä ja missä ne muut oli jos ne ei olleetkaan siellä? Ja missä ne tästä ovat, vaikka ovatkin koko aika muka siellä? Mitä hetkeä elää, jos elää sitä samaa samanaikaisesti siellä ja täällä, eikä missään kuitenkaan ole ihan tässä, vaan maailma on tärähtänyt vähän vinksalleen ja poimulle? Ja siltikin on aina tässä. Ehkä sitä itse tärähtelee. Vavisuttaa maailmankaikkeutta hengityksellään.

Olin toisessakin kummallisessa paikassa. Se oli sekoitus kulttuurimaisemaa ja Twin Peaksia. Yksinkertaisia asioita. Onnettomuuksia, iloja, elämänkohtaloita, murhayrityksiä, talven alkua, eksymistä ja pois lähtemistä. Olen vähän jäässä kun ajattelen sitä. Kuinka vähän vinksallaan ihmisen täytyy olla ja se suljetaan heti vähän kauemmas päätieltä. Ihminen on niin hauras ja paljas. Sairaskin. Maailma on niin kapea ja heiveröinen.

Tämän lisäksi olen vuorokauden verran, ylikin, uskonut nukkuvani, vaikka olenkin valveilla. Ja unissani luullut olevani valvella ja tekeväni kaikenlaista, mikä ei tietenkään ole tullut tehtyä, kun olen vain uneksinut ja uneksinut.

Luulen että olen unohtanut jotakin. Välistä. Jotakin isoa ja lämmintä. Sydän taisi siirtyä aivoihin eilen. Päässä tuntui veriseltä. Bussissa luulin olevani lentokoneessa ja naureskelin sen rullatessa nousuun.

Missä mä muutoinkin olen ollut. Näpäytin kuuta yötaivaalla ja jossakin lauloi Armi ja Danny. Kainalosauva nipisti mua äsken, tai jokin aika sitten, ja väitti että olen hereillä. Kuviteltu uneni johtuu kummallisesta valosta joka täällä leijuu. Sisällä ja ulkona. Mutta kun mun tasapainonikin on mennyttä. Huojun miten sattuu, kun siirryn paikasta toiseen. Paikoista paikkoihin joissa en tiedä olevani.

Ja nyt mä tunnen taas nukahtavani. Ehkä uni tarvitsee minua. Lohdullista, että edes joku.

3 kommenttia:

  1. ehkä se unikin tarvitsee uneksijaa, lohtua. Minä alan lohduttamaan myös unta, ehkä se näyttää minulle lempeitä unia.

    VastaaPoista
  2. En saanut unta kiikkiin. Unohdin että mulla on pyykkivuoro ja kahvitkin taas juomatta. Ja sitten muistin ne taas. Koko päivän mä olen yrittänyt tiskata. Unohdan vaan.

    VastaaPoista
  3. En minäkään, jätin sen vielä kulkemaan ja pitkitän unen odottelun nautintoa. Kai jo niin paljon, että lopulta valvon ensi yönkin.

    VastaaPoista

Epistä

  Maija ja Suvi ”Te uskonette       meit' tuntijoiksi paikan tään, mut oomme       me myöskin matkalaisia kuin tekin.” * Kieltäydyn tied...