Saippua

Vietin eilen (tai joskus) tukkoisen työaamun jälkeistä masennuksesta toipumista hyvän ystäväni kanssa. Jotenkin älyttömäksi meni se meininki siinä jättilaten äärellä. Meillä on tapana ajatella paljon. Ääneen. Ajattelimme tänäänkin miehiä.

Sellaisia miehiä, jotka tekevät asioita. Kuten esimerkiksi elävät naisten kanssa. Voitelevat suksia ja kosivat. Tai ovat vaan. Vaihtavat patterit kaukosäätimeen. Rakastuvat. Tekevät kaikkia asioita meidän eteen, mutta me ei vaan tajuta. (Ei siis varsinaisesti meidän kahden viiva neljän eteen, vaan ihan yleisesti naistensa eteen.) Kun mies vaihtaa pihamaalla autoomme talvirenkaita, lumen ja jään jo ollessa maassa, tulemme siihen kahvikuppi höyryten ja sanomme, että me kyllä arvostetaan miehiä jotka osaavat käyttää sanoja. Kun mies auraa mökkitien ja lapioi lumet katolta ja ihan joka paikasta ja kaataa meille talven varalle hirven, sanomme, että eikä sitten mitä tahansa sanoja, vaan juuri niitä oikeita sanoja. Mies lämmittää saunan, ojentaa puolikkaan sanomalehden ja katsoo silmiin ja hymyilee ja me sanomme, että pitäis kyllä puhua enemmän.

Me on jo pari vuotta mietitty sitä ja epäilty, että miehet varmaan kaipaa kehuja ja muitakin sellaisia asioita jotka hivelee niitten miehisyyttä. Ne haluaa tulla vaihtamaan sulakkeita ja käyttelemään porakonetta ja laittaa tauluja seinälle ja lamppuja kattoon ja jalkoja pöytiin ja leipoa pullaa ja hillota marjoja. Tosin jotkut haluaa vaan tulla paneskelemaan, tai pettää vaimoaan, tai jotain sukupuolineutraalia, mikä se sitten nykyään onkaan, ja häipyä keittämättä aamupuuroa ja palata sitten asiaan ei koskaan. Mutta nyt ei siis ole kyse niistä miehistä.

Olikohan tämä alustus johonkin? Ehkä siihen, mitä oma pääni alkoi tuottaa, kun ystäväni totesi, että voisin itse tehdä jotain. Kysyä ja pyytää.

Tein sitten tänään testin. Kehuin miestä. Vähän siihen tyyliin, että silmäsi ovat kuin tähdet ja olet muutenkin kaunis kuin kukkamaa. Ja voi miten hyvin se upposi mieheen! Se oli ihan voisulaa, eikä meinannut millään jähmettyä takaisin muotoonsa. Tunsin itseni vähän tolloksi ja jatkoin puhetta. Vähän haastavammin. Kiristin ruuvia. Mies kiemurteli ja tuskastui. Miten voinkin olla niin ärsyttävä ämmä aina? Enkä kuitenkaan ole.

Luultavasti siksi, että pelkään. Kuollakseni. Jos tapaan joskus jonkun oikeasti kiinnostavan ihmisen tai miehen, valmistaudun kohtaamaan sen kuin jonkin esihistoriallisen villieläimen. Lasken kaiken sen varaan, että mieseläin on läpensä paha, laskelmoiva, valmis tappamaan, loukkaamaan, olemaan rakastamatta ja jättämään minut taistelukentälle kitumaan, melkein elossa, mutta tunnin päästä jo umpitapettuna. Ihan varmasti läksyni oppineena. Tämä kaikki tapahtuu ihan itsestään, omassa päässäni. Autopilotilla. Tavallaan murskaan itseni, ennen kuin kukaan muu ehtii. Edes esitellä itseään.

Olen vuosien kuluessa kehitellyt jonkin verran myötätuntoa minuani kohtaan. Niin paljon, että välillä rakastan itseäni ihan valtavan paljon ja ehdoitta. Mutta edes minä en jaksa silitellä ja tyynnytellä itseäni siihen, ettei kukaan tapa minua pelkästään kivojen tai positiivisten tunteitteni takia tai jatkuvasti uhkaa ja odota, että paljastelen heikot kohtani raadeltaviksi. Se että joskus kaipaa silitystä, on inhimillistä. Ei ollenkaan sairasta tai merkki heikkoudesta, jonka vuoksi on kuoltava. Nyt heti. Se on yksi varma syy siihen, että olen yksin nyt ja todennäköisesti myös tulevaisuudessa. Pelkään niin paljon, että mieluummin kuolen, kuin uskallan altistua enää yhteenkään rakkaussuhteeseen. Ja kuitenkin koko ajan rakastan. Ongelma on kai se, etten usko että minua voisi kukaan rakastaa. Vielä ongelmallisempaa on se, että minua kuitenkin rakastetaan, jatkuvasti.

Eikö kaikkia ole joskus hakattu naamaan sukalla, joka sisältää puolen kilon saippuapalan? Yksi ongelmistani, se iso, on se, että hakkaan mielelläni itse itseni mäsäksi, ennen kuin kukaan muu (taaskaan) ehtii. Että siitäs saitte!