Heräsin eilen aamulla hevosen vierestä. Otin meistä kaverikuvan, mutta se on lievästi sumuinen, sillä puhelin joka toimittaa kameran virkaa oli tahraantunut kauttaaltaan lemon curdiin.
Oli bileet. Naisten kesken. Suljimme poikalapset sipsien ja limukan kanssa yhteen huoneeseen, katsomaan Päiväni murmelina -elokuvaa ja itse puhuimme hiljaa tärkeistä työ- ja kasvatusaiheista teen, skonssien ja sienipiirakan äärellä. Korkkailimme siis skumppa- ja punaviinipulloja kalleimmasta halvimpaan ja juorusimme enimmäkseen miehistä, samalla kun joku kävi salaa tarkistamassa, että pojat ovat oikeasti naulittuina murmelimeininkiin, eivätkä kuule inahdustakaan. Me ollaan sentään niitten äitejä.
Yhdellä ystävälläni on sellainen ongelma, ettei se oikein jaksaisi deittailla ketään. Se menee treffeille umpiväsyneenä, koska se on lukenut aamuun asti esimerkiksi Näin tunnistat narsistin -teosta ja on sen ansiosta mitä parhaiten valmistautunut tapaamiseen. Paitsi ehkä tapaamaan mukavaa ja kohteliasta miestä, joka tarjoaa illallisen. Siis narsistithan on just noita! Se on ihan ymmärrettävä ongelma, kun huomioi kaikki sen deitit ja sitten meidän kaikkien muitten deitit ja nekin vielä, joista on vaan kuultu juttuja.
Mullahan ei ole mitään deittailuongelmia. En deittaile ketään, koska en osaa, enkä ole saanut oikein ketään ahdistettua sellaiseen tilaan, että se näkisi ainoana ulospääsytienä mun deittailuni. Se ei tietenkään estä mua jakamasta ihmissuhdeneuvojani (ja vähän väliä muutakin) suu vaahdossa. Joskus saatan muistuttaa, että olen kuitenkin nainen joka herää aamulla hevosen vierestä, tai milloin mistäkin, vaikkapa tippukiviluolasta, joten jos haluaa samanlaista elämänkokemusta, niin mun neuvoja kannattaa kuunnella.
Ystäväni toivoi, että voisi lähettää potentiaalisen miehen parin lähinaisen kanssa illalliselle ja nämä sitten ottaisivat selvää miehen mahdollisuuksista toimia kumppanina. Ettei mikään ihastuminen ja sen sellainen tunneperäinen moska, pääsisi häiritsemään ystävättären omaa aivotoimintaa noinkin tärkeässä tilanteessa. Pari kertaa kyllä pitäisi jaksaa käydä itse kahvittelemassa ensin ja sitten lähettää mies katsastukseen. Se olisi sellainen epämuodollinen ja mukava tilaisuus, jossa istuttaisiin iltaa ja nautittaisiin hyvää ruokaa ja viiniä. Minusta se oli valtavan hieno ajatus! Aloin luonnostella sellaista tutkimuskaavaketta, jonka mies ensin täyttäisi, sekä pimeää suljettua tilaa, joka olisi panssaroitu, eikä sieltä pääsisi ihan helposti ulos. Happeakin olisi rajoitetusti. Siis kolmannen asteen kuulustelu. Aamulla tämä ei tuntunut enää niin hyvältä ratkaisulta. Ehkä sille on syynsä, että juuri minä herään aamulla hevonen tai jokin muu vieras eläin vierelläni. Ehkä sen ystävättärenkin pitäisi lähettää se deittinsä illalliselle kahden mieskaverinsa kanssa. Mies miestä vastaan.
Koin kyllä hirvittävän laajan tuntemuksen onnestakin. Näin sattumalta Yhden miehen. Se istui kahvilassa naisen kanssa, vieretysten. Aivan huomaamatta viitoin miehelle kysymyksen, että onko tämä nyt se nainen. Oli. Tuli melkein tanssittua ja kiljuttua ääneen. Mun neuvot siis toimii ja on olemassa miehiä, jotka ymmärtävät niitä ja niiden siirtämistä käytäntöön. Edes minä en ymmärrä kieltäni niin hyvin! Eläköön miehet!
Ja siitä viestinnästä vielä. Mulle tuli eilen todella ytimekäs tekstari: "Vittu. Kabaree?" Mä tiesin heti mitä se tarkoitti. Arvostan. Mun pää on niin täynnä marraskuuta, mutkia ja unia, että mun on vaikea tarttua konkreettisiin asioihin ja ymmärtää ne sellaisenaan. En oikein tiedä mikä mua vaivaa, mutta ainahan mua jokin.
Kiitos Pilvin, illalla mä sitten pohdin vakavissani tissejä. Pilvihän saa kenet tahansa ajattelemaan mitä tahansa. Yleensä jotain meikkijuttuja ja kaikkia mahdollisia vikoja, joita naisen keho on pullollaan. Ennen Pilviä, mulla oli paljon vähemmän ongelmia. Mä olen vuosikymmeniä vanhempi kuin Pilvin tissit yhteensä ja siten kai jotain äärettömän vanhaa. Mä en ole ikinä ajatellut syrjiä niitä ikänsä vuoksi, erillisenä ja vakavasti vaurioituneena osana itsäni. Ne nyt vaan on mun tissit. Muistan pitäneeni niitä ongelmana joskus 30 vuotta sitten, jolloin pelkäsin niiden roikkuvan. Tein silloin jostakin 50-luvun naisoppaasta löytämäni testin, jossa lyijykynä asetetaan tissin alle ja jos se pysyy siellä, niin tissit roikkuu ja joudut kadotukseen tai ainakin toppaamaan rajusti. Nyt mun ei tarvinnut turvautua lyijykynätestiin. Mä tiedän että ne roikkuu. Mä kokeilin tässä pöydällä olevalla liimapuikolla ja sekään ei tippunut. Seuraavaksi kokeilin vessapaperirullalla. Täydellä. Kylä sekin melkein pysyi paikallaan. Mutta kyllä mua nauratti vessan peilin edessä, Pirkka-vessapaperirulla tissin alla. Koska mulla ei ollut tarjota silmänympärysvoidetta tissille, silitin sitä vähän ja tarkistin sen kaverinkin, josko niillä jo olisi syöpä. Ei kai ihan vielä.
Jotenkin olen ajatellut, että alle nelikymppisiltä pitäisi kieltää kaikki vanhenemiseen liittyvä ininä, koska niillä ei ole mitään saumaa tietää siitä paljoakaan. Mutta nyt kun itse vanhenen, joskus monta tuntia päivässä, olen muuttunut vähän lempeämmäksi. Valittakaa vaan ja vanhetkaa, kyllä se siitä ja silisili. On ihan turha selittää, että neljänkympin jälkeen moni asia muuttuu aika kivaksi. Melkein ihanaksi. Joskus jopa koko itse. Paitsi silloin kun huomaa hetkellisesti olevansa taas viisitoista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti