11/22/2013

Tällaisena iltana



Minä valehtelen. Onneksi vain itselleni. Tai enimmäkseen. Jouduin päiväkahvipiinapenkkiin, jossa tarkkasilmäinen naiseni juotti minulle käsittämätöntä kahvintapaista ainetta ja sanoi ihan suoraan, että valehtelen. Kiemurtelin paljon. Muutaman tunnin. Oli vaikea sanoa ääneen, että näin tämä menee. Ja voi tätä ajan kulua ja vietettä. Ja väsymystä.

Toisaalta helpotti. Sain jotenkin tuhisteltua ääneen, että ehkä joo, ja että minulla on syyni. Kun sattuu vieläkin. Se mikä vaurioitti piuhoja joskus keväällä, onkin orgaanista ongelmajätettä jolla on oma elämänsä. Sivussa, mutta minussa, kiinni kuin käristetty liha. Paniikkina ja hikenä.  Silti aina poissa, ei minkään arvoinen pakkohätäjarru. Tapettu ei olekaan kuollut ja kuollut ei olekaan ihan niin tomuna kuin sen tulisi olla. Jos ei muuta ole jäljellä, on kylmät väreet ja kauhu. Varjon varjo. Pelko ja itku ja itkun pelko. Ja se, että valitsee aina jatkossakin vähän huonosti rakkauden kohteensa. Aina mahdottomat suojaksensa. Aivan kuin todellisuudessa voisi muka valita. Tutun kärventymisen kanssa on helppoa. Sille on kaava. Sille on paikka taulukkosuoriutumisessa.

Kaiken pyyhkimisen jälkeenkään, mikään ei ole puhdasta tai uutta. Taulusta ei enää saa tyhjää. Siellä on suhruna omat päätökset ja epäpätevät mukamasvoimat, joiden turvin, turvattomana, jatkaa elämöimistä. Kyllähän minä yritin taas. Naiset ja miehet ja silitykset menevät sekaisin. Eniten varon koskemasta siihen, mihin haluan koskea. Se jos jokin on päätöntä ja epäreilua.

En halua. Jatkaa. Kirjoitan alle kaikkien suosikkijuoppojeni runot, yksinäisyyden, viinanhimon ja kuolleistanousemisen. Postinjakamisen ja kalaretket. Elämä on täynnä kirjaimia joihin turvautua kun liha pettää. Landet som icke är ja lisää lohta, ja niin poispäin.

Tällaisena yönä vannon ja valvon kaikenlaista. Ja muistan. Yritän tarkentaa johonkin olevaan. On mennyt aika paljon pieleen, kun olevaa ei ole. Olen aina alussa ja alkua ei näy missään.

Olen en mitään missään ja luovutan.  Päästän vaan. Irti. Pitää vaan osata hävitä. Mennä. Meneminen saa mut kuitenkin hymyilemään. Vaikka vuotaisin itkua. En tarvitsisi tai haluaisi. En olisi niin kiinni siinä, ettei minua ole kenellekään missään.

Ninni Poijärvi – Vanhat jutut

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Epistä

  Maija ja Suvi ”Te uskonette       meit' tuntijoiksi paikan tään, mut oomme       me myöskin matkalaisia kuin tekin.” * Kieltäydyn tied...