Työkotilapsimieselämänsekakäyttäjäyksinäisyyskriisi

Villeintä mitä sain viikonloppuna aikaiseksi, on oikean käden lapanen, jossa on sienen kuva. Ja kuusi kappaletta joulutorttuja. Ja aloitettua oikean käden lapasen.

Sain nauttia pitkästä aikaa täysin vapaista päivistä ja olin ihan urpona. Laskeskelin taaksepäin ja totesin, että tilastollisesti viikonloput, jolloin saan tehdä töitä, ovat vapaudenkin suhteen innovatiivisempia. Tulee vähän löysättyä jarrua ja pipoa ja oltua hereillä 24h/vrk tai nukuttua missä sattuu. Eli siis juotua ja naitua miten sattuu. Nyt kun olen herännyt jo reilun viikon omasta sängystä, sohvalta ja lattialta, tuntuu ihan siltä, että pitäisi joko sisustaa tai siivota. Varmaan mulla on jokin myöhästynyt pesänrakennusvietti, joka ilmenee hetkellisenä haluna imuroida.

Puhuin mun ihanan Pian kanssa jo viikko sitten saunapuheissa siitä pesänrakennuksesta. Kun sen on kerran tai kahdesti saanut tehdä ja siihen päälle poikaset, se menettää merkityksensä. Mä en yleensä jaksa kamalasti surra sitä, että meidän koti näyttää aina huumekämpältä tai pahemmalta kuin yhdenkään tuntemani poikamiehen pesä. Ja olen jo ajat sitten luopunut siitä ajatuksesta, että täällä olisi joskus joku mies, joka jakaisi kaikki huumeet kanssani. Miltä näyttää marttyyrin kotipesä? Tyhjältä pizzalaatikolta.

Todellisuudessa mä varmaan mietin, että missä mun kriisi on. Työkotilapsimieselämänsekakäyttäjäyksinäisyyskriisi. Jossain se on. Marmatin tätä kaikkea eilen melkein ääneen. En kuulemma tarvitse mitään kriisiä. Jos ois kunnon kriisi voisi saada apua viranomaisilta. Tai jos olisi tulipalo! Saisi apua palomiehiltä!

Mä tarvisen silityksiä ja jonkun joka ei jaa tiskejä kanssani, vaan tekee ne joskus puolestani. Jonkun joka tulee räntäsateessa mua vastaan asemalle ja halii ja sanoo, että mä keitän sulle kahvia. Edes joskus. Kerran elämässä riittää.

Mietin kuinka jotkut ihmiset vain häviävät elämästäni. Onko se sen arvoista, olla minä? Eivät kuole, mutta eivät ole olemassakaan. Ehdottomasti on, mutta ei se silti tunnu hyvältä. Pahinta on huomata, kuinka joku rakas haihtuu. Mutta kuinka rakas sellainen voi olla, joka vaan häviää?

Mä suhtaudun tähän nyt järkevästi, eli heti töistä päästyäni virkkaan voodoo-nuken. Poltan sen sitten yöllä roviolla.

Kyllä kaikki aina menee ohi. Ja sitten on juhlat. Hyvin pian. Rakkauskin on aina. Vähän kelmeä se on, mutta on.