Tapailen sanoja kuvaamaan muutaman päivän tunneryteikköä, jonka sisään jouduin vahingossa. Tarkoitukseni oli päivittää kuulumisia kaverin kanssa, mutta jokin universumin vekkuli musta aukko avautui juuri oikeassa paikassa ja oikeaan aikaan. Tai ei kai se mikään oikea musta aukko ollut, ennemminkin jokin näkymätön valoilmiö, joka imaisi joukon naisia, asioita, sanoja ja miehiä sisäänsä.
Jäljelle jäi kuumottava ja puolikivulias unettomuus, jonka vanavedessä aivoni ja sydämeni ovat varovaisesta ilosta lamaantuneita. Siitä ilosta, ettei minun ole tarvinnut kokea kaikkea ja siitä, että pahimmatkin painajaisihmiseni tai kumppanini (muutamaa lukuunottamatta) ovat kuitenkin tältä planeetalta ja suhteellisen terveitä mieleltään. Oikeita pikkuisia pupusia ja hamstereita, lutusia ja reppanoita inhimillisyyden lemmikkieläimiä. Oi onni. Hengitys sujuu vihdoinkin, vaikkakin pinnallisen kytevänä.
Lisäksi olen vajaamielisen innostunut naisen kostosta, sen sinnikkäästä läpiviemisestä ja tarkan päämäärätietoisesta kohteen eliminoimisesta. Itselleen voi taistella tasapainon kohtuullisen epäilyttävin keinoin ja gloriaa vaan kaikille niille, jotka siihen pystyvät. Kyllä vihan voi purkaa raastavan systemaattisesti ja luovasti. Niin kauan kuin kykenee purkautumaan, on toivoa.
Oma turtumukseni on hieman väistynyt, kun aivoni ovat ryhtyneet esittämään kysymyksiä, ihmetelleet ihmistä, miestä ja naista, rakkautta, eroa, seksiä, raivoa, pakkomielteitä, sairautta ja terveyttä ja sitä, kuinka hyvän poken jokin kahdeksankymmentälukulainen ravintola minusta saisikaan. Agressiivisen ja vittumaisen ystävällisen. Käytännössä olen aikamoinen rauhanpuolustaja, mutta jos joku erehtyy lääppäisemään liian läheltä, minulta löytyy välittömästi tappovaihde, jonka edessä olen itse vähän rauhaton. Tämä sattaa olla alue, jonne mennessäni tarvitsen parempaa tekniikkaa ja ehkä vielä jonkinlaisen aseen... Mutta siis aivot. Työskentelevät. Kihelmöivät uuden parissa. Sen, mille ei ole sanoja, mutta joka saa jo hymyilemään.
Tällaisten pitkien pyhien ja vapaitten jälkeen, ja aikana, ihmiset ovat arvaamattoman huonokäytöksisiä. Toiset tappavat kotonaan tai naapurissa, toiset liikenteessä. Jotkut ovat vain tappamaisillaan. Loput suorittavat surkeita, mutta ihmismäisiä paskahommia. Kuten se nuori mies, joka kävi kotiluolani naistenvessassa eilen paskalla, tuhri samaan tavaraan sekä pytyn että kannet, osan seiniä ja oikeastaan pahiten itsensä. Annoin hänen vetää housut jalkaansa itse, mutta takin jouduin auttamaan päälle. Kohtelias ja kiitollinen oli hän. Mun kaveri sanoi, ettei voi enää ikinä ajatella muuta kuin paskaa ja sen hajua, kun kuulee mun sanovan että "Hei pulunen!"
Tänään jätin pokenhommat muille ja keskityin terapoimaan terapeuttia. Yritin myös vastaanottaa fanitusta ja se sujui jo paljon paremmin kuin pari päivää sitten. Oon voimissain.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti