J ja Veijarit ja Vapaaherrat. |
Jos olisin todella lälly, sanoisin, että yksi jos toinenkin kantaa tätä mukanaan maailman tappiin. Ja olenkin. Sanonkin. Aika pienestä on joskus kiinni kaikki itkut ja romahtelut, naurut ja rakkaus. No, muutamasta jallupullosta ja enkelikonvehdeista nyt ainakin. Ystävien lämpimistä käsistä ja sanoista ja vieraitten laulusta. Tanssista. Eihän se ole vähän. Se on paljon. Se on eniten. Sekin, että vieras ei olekaan vieras, vaan sellainen jonka tuntee, jostakin kaukaa ja toisen naisen sylistä. Tietää että se on luotettava syli, jos se on ollut oman rakkaan naisen sylinä.
Mä ainakin muuntauduin takaisin naiseksi jo silloin keskiviikkona. Ihan kun siitä olisi ikuisuus, vaikka siitä on vasta muutama päivä. On niitäkin miehiä, joista mä en tee impotenttia edes lähietäisyydeltä. Rohkeita poikia jotka menevät muutenkin joka paikkaan ja tekevät niistä paikoista omiaan. Ja hymyilevät ja kehräävät mennessään.
Ja jos romahtelenkin ja itkeskelen missä sattuu, ihan syystä tai syyttä, muuten vaan, on ehdoton encoreitkun paikka huomata, että voin kaatua ainakin kahteen suuntaan samanaikaisesti ja molemmista suunnista tulee käsi joka puristuu omaani. Vahvat ja lempeät ja rakkaat ihmiset mun vieressä on ja pitää musta kiinni. Eikä tarvitse sanoa mitään eikä selitellä. Ja rakastavat enemmän kuin tajuankaan. Eivätkä päästä irti vaikka yritän kadota.
Sitten ne sanovat, että olen maailman ihanin. Ja välillä olenkin. Vaikka vähän irti päästä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti