12/27/2013

Kuinka kauan me on oikein puhuttu!



Valvomisen lomassa olen käynyt läpi vanhoja uudenvuodenlupauksiani. Viime vuonna kaikki lupaukset taidettiin viime hetkellä perua. Ja se on kyllä hyvä. Silti niistäkin jokin toteutui. En opetellut ampumaan, mutta lähdin pariksi kuukaudeksi pois. Ja tiesin ihan liikaa toisten puolesta, huomioon ottaen sen, kuinka vähän todellisuudessa tiedän. Mun ei myöskään pitänyt tunnustaa tai kertoa mitään. Se on aika hyvin pitänyt. Kukaan ei vieläkään tiedä.

Joskus olen myös luvannut olla deittailematta, sekä juovani ja naivani. Kaikki on täytetty.

Meillä oli eilen Tapaninpäivän juhlallisuudet, joissa sulatin lapsen kanssa kadulle naama edellä jäätynyttä nallea. Se oli hyvää tekemistä. Kannoimme kattilassa vettä sen päälle valutettavaksi ja potkimme saappailla päähän. Ei se irronnut, mutta lapsi sai katkaistua sen kaulan. Parin kattilallisen jälkeen nalle luovutti kokonaan ja me hurrasimme. Nalle makaa tapettuna Söpöliinin hellalla, mutta tarkoituksenamme on suorittaa sille joitakin lääketieteellisiä pistoja ja sitten annamme kaksi vuotta ilmaiseksi psykoterapiaa, koska se on niin kovia kokenut. Saattaa olla myös toiminnallista se terapia. Nalle on varmasti tottunut actioniin.

Muuten juhlallisuudet sujuivat mukavasti. Kahvia ja kermaa oli riittävästi ja  hieromalaite teki musta muussia. Tajusin sen kyllä vasta neljältä yöllä, kun makasin sängyssäni joka oli muuttunut nuotioksi. Kummallinen tulipalo. Nyt olen arkana kuin joku vitun kihokki. Jos joku silittäisi mun selkää kuolisin. Se on kyllä aiheeton pelko.

Ystäväni piti mulle juhlissa puhuttelun. Se kysyi miljoona kertaa, että kuinka kauan me ollaan oikein puhuttu! Kuinka kauan mä olen puhunut sun kanssa!? Se sanoi, että mä olen niin nainen ja ihana. Mun kaikki jo unohtuneetkin defenssit karkasi päälle ja kehoon ja jalat meni alta, koska mä en vaan jaksa kuulla tuota aina ja aina uudelleen. Sanoin, etten mä nyt pysty ottamaan tämmöistä vastaan enää ja aloin melkein itkeä. Sitten käänsin kelkkani ja sanoin yrittäväni antaa sen tulla muhun ja läpi ja sisälle. Mä yritin, mutta hengitys loppui ja pala mun kurkussa muuttui vaan isommaksi ja mun koko keho pysyi lukossa ja jäässä. Jotain tihkui läpi. Ehkä se, etten mä vaan jaksa kuulla tätä.

Rakastakaa ja tehkää, tiskatkaa mun tiskit ja tuokaa mulle kahvia vuoteeseen, soittakaa perään joskus keskellä päivää ja silittäkää mun takkutukkaa, mutta olkaa hiljaa.

Tammikuuhun kohdistuu aina valtavasti paineita. Mä lupasin aloittaa uuden elämän. Lähinnä kai siksi, että ainahan se elämä on uusi. Ainakin jälkikäteen on nähtävissä paljon uutta, vaikka tarkastelisi vain yhtä vuotta takanaan. Ajattelin etten tammikuussa olisi paljoa olemassa. En kirjoittaisi, enkä roikkuisi fasessa. Se on ihan hyvä. Pieni mutta hyvä. Olen jo kirjoittanut käsin ja vanhalla matkakoneellani. Se on uutta ja tuntuu hauskalle. Välineurheilua.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Epistä

  Maija ja Suvi ”Te uskonette       meit' tuntijoiksi paikan tään, mut oomme       me myöskin matkalaisia kuin tekin.” * Kieltäydyn tied...