Näkymättömiä asioita

Talvipäivänseisaus. Tänä vuonna se hetki on klo 19.11. Tarkistin. Minulla on tietenkin edessä vielä joulukuu ja tammikuu ja helmikuu ja maaliskuu. Säkkipimeää hitautta. Tai ainakin joulukuu ja tammikuu. Ja helmikuu. Maaliskuukin ehkä. Vuoropäivin on itsemurha-aaltoja ja joitain muita leppeämpiä laineita.

Valvoin vähän yöllä. Ihan vähän. En olisi mitään ilman yötä. Hitaasti silmukoituvaa villalankaa ja puhkikuluvia sukkia. Nariseva muovilattia. Kynä kädessä. Kalenterissa lukee koko viikon kohdalla, että ei saa kirjoittaa. Kirjoitan kauppalistaan rosmariinia ja vissyä.

 Suden hetkiä. Silloin ihminen on heikko. Voin melkein kuulla kuolevani, sydäntäni en kuule, muttei se ole kuollut. Luulen niin, sillä se ravaa edestakaisin, avaa ja sulkee ovea kuin mielipuolinen tuulettaja. Tuuli käy.

Yöllä liikkuu kummallisia ihmisiä. Tähän aikaan. Sellaisia tavallisia kulkijoita on aina. Baarista hoipertelevia pitkäsäärisiä tyttöjä ja testosteronia ulvovia nuoria miehiä. Nyt on mustia mummoja, tepsuttelemassa, tekemässä taikojaan lumipenkassa, siirtelemässä tavaroitaan paikasta toiseen, rakentamassa käsittämätöntä installaatiota. Ehkä se on noita. Ja mies joka raahaa muuttolaatikkoa ja muovipusseja. Määrätietoinen ihminen jota en koskaan ole nähnyt. Ajattelen, ettei niitä ehkä ole olemassa tavallisessa elämässä. Ne liikkuvat vain öisin, tontut tai maahiset, mitä niitä on. Näkymättömiä, jotka muuttuvat näkyväksi neljältä yöllä. Ovat olemassa ja näkyviä vain heikoimmillaan.

Olenkohan minäkin näkymätön? Hahmotun lihaksi hetkittäin ja tunnen kuinka selkäranka suoristuu. Vihloo. Elämä vihloo. Venyn tarpeeksi kuullakseni kun veri jatkaa kiertoaan.