Totuus kermalla tai jotain

Pääsen paneutumaan maanantaimagiaan vasta tänään tiistaina, sillä maanantai hävisi jonnekin horoskooppien ja kalttaavien kuukautiskipujen kuiluun. Jouduin myös epäkohtakeskusteluun lapsilauman kanssa ja sain todeta, että vaikka ponnekkaasti vihaankin lapsia, niin niillä on kyllä hetkensä. Tosin kuin miehillä. Mutta siihen myöhemmin kohta. Tai siis on miehilläkin hetkensä. Siihenkin ihan kohta. Oon juonut vähän liian monta pannullista kahvia tänään, joten tästä tulee nyt tätä perinteistä. Totuus valuu suupielestä. Kanelilla ja horoskoopeilla maustettu totuus. Totuus kermalla. Saattaa sisältää ristiriitaisuuksia. Elämä usein sisältää.

Lasten kanssa ei kannata tahallisesti hankkiutua tekemisiin. Ei miestenkään, varsinkaan siinä mielessä, että hankiutuisi lapsentekotekemisiin, koska siinä saa useamman kärpäsen yhdellä iskulla. Vaikka se aluksi saattaakin tuntua hyvältä, ovat seuraukset lopulta aika verisiä. Kaikille. Luulen, että ihmiskunta pelastuisi, jos se vihaisi enemmän itseään ja lapsiaan. Heittäisi vastasyntyneet virtaan ajelehtimaan, eikä muistaisi tekemäänsä pahaa, vaan iloitsisi vääryydestä. Vai miten se meni. Korinttolaiskirje. Ai mut aikalailla näinhän se meneekin nykyään, jos virran käsittää nyky-yhteiskunnan metaforana ja kaiken muun ties minkä metaforana. Lapset kysyy aina niin vaikeita. Ja keskustelee ylivaikeista asioista.

Miksi tytöt aina pussailee poikia?
Jos kaikki vaan opettaa, niin ei ole enää niitä jotka oppii!

Lapset on parhaita. Ne vetää mut vaikka väkisin ulos maailmaan. En tykkää. Varsinkaan nyt, kun luonnollinen ja nopea kuolema yhä antaa odottaa itseään. Lasten lisäksi voisin kuristaa Putous-hahmot. Tiedän että niitä on, sillä lapsilla on uusi kieli. Putouskieli. Vihaan sitä. Se tappaa lasten oman kielen ja mielen. Taidan olla vanha. Tai sitten minulla ei ole televisiota. Sanoin lapsille, että minä tiedän kaiken. Aika nopeasti ne pääsivät jyvälle totuudesta. Tytöt nyt vaan pussailee poikia. Niin se vaan kuulkaa on. Se on totuus. Tästä minä saan onneksi palkkaa. Rahallista korvausta. Se ihmetyttää lapsia aina vaan. Oletko sä Sari suuttunut? En, mä olen vaan ihan raivona.

Rakastan nukahtamista liikkuvassa liikennevälineessä. Tutulla reitillä tiedän missä olen fyysisesti, vaikka samalla olenkin unessa. Ja kun avaan silmät, voin sulkea ne taas. Voin lentää. Sitten kun avaan ne taas, herään siihen, että seison ärrän ovenkahvassa kiinni ja odotan, että savolaismummo uskaltautuu ulos. Pidän kohteliaisuuttani ovea auki tälle kansalle, joka rupattelee liukuportaiden edessä ja maailman tukkona. Suvuittain. Koska olen hyvä ihminen. Jossakin syvällä minussa elää hyvyyden siemen. Se on tosin mätä, mutta siitäkin joskus enemmän. Mummo ei osaa tulla ulos. Se ei seiso kulkuväylällä, joten puoli Iisalmea kulkee ohitseni karvahattu päässä. Sormia alkaa paleltaa. Lopetan ystävällismielisen hymyilyn ja huudan että NO! Siihen mummo herää. Varmaan ensimmäinen kerta elämässäni kun savolaiselle riittää lyhyt ja asiallinen tokaisu. Se ymmärtää. Tätä on hyvyys.

Eiliset uneni olivat syöksyunia. Ehkä jokin pelko oli sittenkin patotutunut sisälleni, sillä saadessani kohtuullisen hyviä uutisia, muuttui kehoni taas eläväksi, kihiseväksi ja melkein rennoksi. Kasvaimeni ei ole kasvain, se on vain virhearvio ja kroonistuva tulehdus. Olen tottunut tulehtuja, joten annan sen olla. Jos elämäntehtäväni on tonkia paskaa, kuten eräs ystäväni aikoinaan asian ilmaisi, saattaa laajentunut elämäntehtäväni käsittää mädännäisyyden harjoittamisen. Tongin paskaa ja mätänen. Olen tänään maagisen tyytyväinen osaani. Se tietenkin johtuu horoskoopeista, joita heräsin lukemaan jo neljältä aamulla. En malta pysytellä omalla reviirillä, vaan lähetän niitä aamupalaksi myös kavereille. Yhä vaan niitä jotka lupaavat kaksikymmentä hyvää ja kaunista, eikä laihoja lehmiä ollenkaan.

Karvalakista tuli mieleeni, että olin viikonloppuna lähiöbaarissa. Siellä oli irstasta sonnipunkkia tarjolla. Savolaista irstasta mieshuorakännikantria. Miettikääpä sitä. Lähiöbaarissa oli myös paljon karvalakkipäisiä savolaisia. Jos niitten kanssa eksyi miesten vessaan, meinasi kuolla. En  mennyt miesten vessaan, minussa ei ole tarpeeksi miestä siihen, mutta Vuori meni ja sai melkein turpiinsa ja ainakin homottelua ja hipittelyä osakseen. Se hölmöläinen (savolainen) kun menee vielä puhelemaan niille joutavia. Savolaisheimo tekee sitä aina. Kaikkea joutavaa.

Tunnelma oli muutenkin vähän Twin Peaks. Ilman näkyviä kalmoja.  Ellei sellaiseksi lasketa seksikkäästi umpihumaloitunutta ja örisevää solistia. Minä niin tykkään juuri sellaisesta. Muutun ihan märäksi, varsinkin jos keikka on ilmainen, minulla on tipaton tammikuu tai vuosi, edessäni lasillinen imkiväärilimonaatia, odotukset matalalla ja mielessä kasvain ja kuolema. Musiikki tekee terveeksi. Luulen ettei se koske muusikoita. Pokeja se ei ainakaan koske. Lähiöbaarin virkaatekevä lopetti keikan torumalla solistia siitä, että tämä meni ja kohteli mikrofonia. Voi että. Loppuu se saatanan kantrihomma täällä minun baarissa ja mikin runkkaaminen ja muu rokkimeininki. Jos savolainen poke olisi päässyt Woodstockiin ovimieheksi, niin meillä ei olisi Woodstockia koskaan ollutkaan. Solistin mahdollinen oksentaminen jäi siis näkemättä, mutta ehkä joskus näen senkin vielä.

Sentähden pitäkäämme juhlaa, ei vanhassa hapatuksessa, eikä pahuuden ja vääryyden hapatuksessa, vaan vakuuden ja totuuden happamattomassa taikinassa.
 - Korinttolaiskirje

Oikeestihan mä tulin kertomaan, että mua vaivaa rakkaus. Rakastan jo niin montaa savolaista, että mahaan sattuu ja sormet uupuu. Luulen muistavani etten ole aloittanut selibaattia, mutta nyt luulen etten aloitakaan ja vaikka olisin aloittanutkin ja vaikka en olisikaan, en lupaa mitään. Tuliko selväksi. Milloin tää tipaton tammikuu oikein loppuu?