Yölento

Eläminen alkaa saada uudenlaista rytmiä. Ei niin että täällä kukaan vieläkään nukkuisi muuten kuin sipaisten sieltä täältä. Kyllin tarpeeksi kuitenkin.

En tarvitse diagnoosia. Taidan tietää mikä minua riivaa. Elämä riivaa ja puuhastelee omiaan. Ei auta kun ottaa sitä kädestä ja kaatua suorilta, seisoa taas käsillään, tehdä kärrynpyöriä ja juosta. Tulin puoli tuntia sitten aamulenkiltä. Juoksin ympäri lampea ja pupu juoksenteli kanssani, laski kierroksia ja söi ruohoa. Kummallinen tammikuu. Ennen sitä suoritin keittiöpsykiatriaa tekstiviestein ja vieläkin ennemmin kävin juomassa Vuorella kupillisen kahvia. Päivä meni menojaan jo ajat sitten ja nyt on jo uusi päivä.

Tarkoitukseni on viedä roskiin se kirja joka piinailee. Mutta mitä jos se on tarpeellinen piina? Ehkä mä vaan laitan sen johonkin hoitokotiin. Mutta se on saatava ulos tästä talosta tänään. Sillä avasin sen taas.

Minä tulin rakastumisen hetkeen pitkän yksinäisen harhailun uuvuttamana. Minulle ei ollut jäänyt muuta kuin pelkkä vapaus, ja sen mahdollisuudet olin jo käyttänyt loppuun: minusta ei tulisi mitään uutta enää esiin, minä en ryhtyisi mihinkään rakentavaan  elämiseen yksin, niin tarpeekseni olin saanut yksinäisyydestä. 

Olin aivan uupunut avaamaan aina uusia ovia: ravintoloihin, hotelleihin, huoneistoihin joissa kaikki eivät olleet kotona, rekkoihin, laivoihin, lentokoneisiin, ihmisiin, suhteisiin. Aina sama ovi aukesi, olkoon se sitten Berlevågissa ikuisen jäätymisen reunalla tai Provencessa missä vuosituhantiset luut yhä lepäävät kuivan auringon säilytyksessä: aina sama ovi yksinäisyyteen, ymmärtämisen vaikeus, kosketuksen välinpitämättömyys, lohduttomuus, suru: yksin. Ja yhdentekevien ihmisten aiheuttama häiriö. Ei yksinäisyyttä voi kuitenkaan eksyttää ihmispaljouteen, se kyllä löytää omansa mistä tahansa joukosta. Se pakollinen ja paha yksinäisyys.

         - Liisa Laukkarinen, Härkä ja hyvä mies, Gummerus, 1984

Ikävä kyllä, minulla on jo uusi uhri. Sietämättömät Henrik Tikkanen ja Märta Tikkanen ja Märtan Kaksi, kohtauksia eräästä taiteilija-avioliitosta....

Kaunokirjalliset elämät ovat siitä hyviä, että niissä on monta sivua ja sitä elämää elää aika usein kaksi ihmistä, esimerkiksi mies ja nainen. Minun elämääni elää vain minä. Ehkä Laukkarinen liittyy liian kiinteästi Prinssiin. Vein kevään vaatteetkin roskiin jo ajat sitten. Ei niin, että oloni olisi kovin musta tai synkeä juuri nyt, tai että Prinssillä olisi oikeasti mitään osaa elämässäni, edes sivuroolia. Se on vain niitä kahden tunnin ihmissuhteita, jotka osuvat väärään kohtaan, väärään naiseen, väärään maailmaan, väärään aikaan ja paikkaan ja kun tämä toistuu tarpeeksi usein, sitä kuvittelee että se on jotakin mitä on olemassa. Mutta eihän se ole.

Olen huomaamattani hymyillyt jo monta tuntia. Tule tänne elämä ja pane mut sekaisin.


Jaakko Laitinen & Väärä Raha – Pettymys