Sanamyrsky tuntuu vetelevän viimeisiään. Huvittaa surkeasti, kuinka sanottu ja puhuttu kieli katoaa ja tilalle tulee jotakin mongerrusta. En kykene sanomaan ääneen sanoja joita kirjoitan. Kieli vaan kiertää suussa ja helpoinkin sana häviää jonnekin ajatusten alle. Tänään hävisi tinttamareski. Mun pää tietää mitä se on sanomassa ja kieli tietää, mutta lopputulos on jotakin käsittämätöntä. Yritän korjata ja kuulostan vammaiselta apinalta. Anteeksi kaikki vammaiset ja apinat. Vammaiset apinat. Ja kaikki joille yritän puhua ääneen.
Asiaa ei helpota ollenkaan, että perjantaina jouduin eräänlaiseen kielitestiin ja sisälle kielioppiin, josta ymmärrän tasan helvetin ei mitään. Multa on turha tulla kyselemään mitään termejä, en tunne niitä. Että onko auto pesulla. Että peseytyykö auto. Vai onko se pesussa. Vai miten se nyt meni. Turhinta se saattaa olla kävelymatkalla elokuviin, kun olen ostanut kolme suklaalevyä. Sain ne niiiiin edullisesti. Ja olen paniikkikohtauksen kourissa. Tajuan, että vedän ne naamaani alle tunnissa. Vaihtoehtoisesti luovun niistä mahdollisimman pian. Miksi edes ostaa kolme levyä, kun ne maksettuaan etsii roskalavaa jonne ne piilottaa? Perkele. Sellainen johtaa lisääntyvään mongerrukseen ja lopulta on elokuvan jälkeen pakko mennä baariin ja tarjota kaikille suklaata. Ja ystävänpäivän kunniaksi kaikki vihaavat minua, koska suklaa onkin saatanasta, ja minä olen halpamainen kätyri, joka uhkaa kaikkien sokerilakkoa ja taidanpa vetää perseet tähän. Sokeriperseet.
Tänään, eilenkin, mietin kaikkea kivaa. Tiedättehän, kun on tarpeeksi koteloittanut itseään ja sitten astuu vaikka lumisateeseen ja ottaa hataraa kontaktia maankamaraan, niin ajatukset hetkittäin vaimenevat. Niitten tilalle tunkeutuu tuntemattomien puhetta. Eli salakuuntelen ihmisiä. Olen poiminut vain kivoja asioita.
Iisalmen mummot puhuivat marihuanasta. Että se on ollut nyt niin kovasti esillä. Televisiossakin näytettiin niitä kasveja ja voi että kun ne lehdet on niin kauniita! Että sellaisia lehtiä minä haluan maalata! Olen ajatellut, että kolme sellaista lehteä luonnostelisin ja voisi kyllä olla hyvä jos olisi ihan oikea malli. Jos vaikka itse kasvattaisi. Kolme. Sitten maalaisi. Näyttää että huumekielteinen uutisointi ja marihuanan saatanaksi leimaaminen alkaa tuottaa hiljalleen tulosta. Ihan positiivista tulosta. En uskaltanut osallistua keskusteluun. Olisin varmaan sanonut jotain ikävää. Kuten vaikka sellaista, että varokaa hyvät naiset Iisalmen poliisia aloittaessanne kevätkylvön.
Kuulin jonkun puhuvan kesästä. Miten kivaa onkaan kun tulee kesä. Ja patsaat tulevat takaisin torille. Miten mukava on istahtaa siihen torille kahville ja katsoa niitä patsaita. Ja minua alkoi hymyilyttää. Että kylläpä se on kivaa. Ihan oikein kivaa ja ilman mitään lennokkaan sarkastista olin jo torilla istumassa Marttakahviossa ja katsomassa kivaa. Ja se oli kivaa. Saatoin siinä vähän seisoskella pihalla hymyillen kuin gerbiili.
Ihmiset on niin pohjattoman ihmisiä. Ja jotkut ossaa sanoa kivoja asioita ääneen, tuosta noin vaan. Ilman mitään. Minä osaan varmaan sanoa ääneen tuosta noin vaan, että vittu sentään. En koe olevani kovin kehittynyt ihmisenä.
Eilen mä aloin kuunnella yhden ihmisen puhetta. Se oli opettaja ja sillä oli tyhönsä sellainen asenne, että se tykkää lapsista ja opettamisesta. Niitten kanssa on kivaa ja mukavaa ja silleesti. Laitoin silmät kiinni ja kuvittelin kuinka kivaa se on. Vihaan lapsia. Mutta vihasin niitä hetken vähemmän. Mulle ei kyllä lapset ole mikään ongelma, kunhan ne ei tule mun tielle tai kun mä saan niiden tiellä olemisesta korvausta. Ja vauvat on suloisia aina kymmenisen minuuttia. Tärkeintä siinä on, ettei se ole oma.
Mulla oli itsellänikin tiistaina mahtavan hauskaa lasten kanssa. Tehtiin ihmistä ja mietittiin mitä kaikkea se sisältää. Aivoista päästiin ajatuksiin ja vatsalaukusta sen sisältöön. Kielestä ääniin jne. Aika nopeasti päästiin myös itse asiaan, eli pimppeihin ja pippeleihin, pyllyihin ja tisseihin. Mua alkoi hikoiluttaa vasta niitten tuntien jälkeen, kun kuvittelin, kuinka joku ulkopuolinen saattoi kuulla luokassa hoettavan monta kertaa peräjälkeen, että pimppi pimppi pimppi. Me tehtiin sitä siksi, ettei sitten tarvitse hihitellä kun pimpin paikka piirroksessa tulee. Ne sanoi ettei ne uskalla sanoo ääneen sitä. Pimppiä. Sanoin että kyllä se kannattaa sanoa ääneen, koska se on maailman ihanin asia ja te kaikki olette sieltä kotoisin. Minäkin olen. Sitten me sanottiin niin monta kertaa pimppi, ettei ketään enää ujostuttanut tai naurattanut. Päätettiin silti piirtää nainen. Siitä tuli vähän ope. Sillä on mahtavat tissit. Valtavat nännit jotka muistuttavat perhepizzaa. Se sanoi kivoja asioita ääneen. Se sanoi, että olen nätti. Kuvittelin, miltä tuntuisi olla nainen, jolla on tissien tilalla ikuiset muhevat perhepizzat ja näin, että se on hyvä. Erilainen elämä, mutta varmasti kiva.
Tänään ahdoin itseni täyteen lettua ja muuta herkkua ravintolapäivän kahvilassa. Yritin Muusan kanssa mennä aistien varassa seuraavaan ravintolaan pääruoalle. Koska aistit ja intuitio ovat trendikkäitä. Vaisto on trendikäs. Sanoin, että nämä vaiston varaisesta elämästä kiinnostuneet saisi viedä keskelle metsää justiinsa nyt, ilman internettiään ja jättää sinne pariksi päiväksi ja ne olisi löytäneet tasan ei minnekään sen vaistonsa kanssa. Tulee nälkä ja paleltaa ja ne kuolee sinne aika heti. Muusa epäili että ne löytyisivät yhdestä kasasta, siitä kohtaa mihin ne on jätetty.
Selvisimme keskellä kaupunkia, vaistomme varassa, sellaiset kymmenisen minuuttia. Internettimme suostui lopulta kertomaan, että olemme menossa sinne mistä olimme tulossa. Tai siihen viereen. Siellä oli tarjolla lisää jälkiruokaa. En pystynyt enää syömään yhtään jälkiruokaa. Siksipä hainkin ärrältä sipsejä. Saatoin myös juoda oikeaa kahvia ja piirtää ihailijakuvan edesmenneestä Philip Seymor Hoffmanista. Pidän hänestä erityisesti. Hän on erityisen kiva.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti