5/08/2014

Naisten viikko



Pitkästä aikaa on ainakin viikko kulunut enimmäkseen naisasian parissa. Äidit, sisaret, tyttäret, tädit, mummot ja me siinä kaikkina, loputtomassa kahvihumalassa.

Epätoivo ei pääse syventymään minuun, kun kuuntelen muita. Montako vuotta ja montako kuukautta ja kuinka kauan kukin mitäkin on ollut vailla. Eikä kukaan ole varsinaisesti valittanut. Omakaan epätoivo ei muodostu kovin synkeäksi tai syväksi. Olen silti valmis käpertymään taas sen tosiasian kainaloon, että minussa on jokin syvällinen luonnevika, joka pimeydellään peittää kaiken näkyvyyden ja hukuttaa paskaan kaiken mihin katseeni käännän. Se on helpottavaa ajatus, koska sen ajatuksen jälkeen ei tarvitse ajatella mitään muuta. Voi istua torilla tukka auki ja vedellä norttia putkeen ja luetella taas kaiken sen mitä ei halua ja minkä haluaa ja mitä ilman ei voi olla ja todeta, että voi oikeastaan olla ilman mitään ja kaikkea. Eikä sekään vielä tee osattomaksi ja immuuniksi, mutta se ei kipeytä lisää.

Istun T:n kanssa ja aurinko lämmittää ja pyörryttää. T toteaa, että ehkä mun mieli onkin muuttumassa. Se on järkevintä mitä olen aikoihin kuullut. Ei mikään osattomuus tai osallisuus pelasta muutokselta. Yritämme selvittää sitä selittämätöntä, tietenkin. Samalla laskemme vuosia ja sydänvikoja, kaikkea sitä, mitä itse kantaa mukanaan. Kaikkia niitä. Vasta yöllä ajattelen, että kaikesta hapuilusta huolimatta sille on sana. Se on rauha.

Meidät keskeyttää mies. Ihme juttu. T kysyy, että mikä tuo on ja minä vastaan. Ikinä en oo nähnyt mutta toihan ois mulle hyvä. Mä kokeilen heti. Katson sitä silmiin ja sekin katsoo. Katson lisää ja sanon että kaikissa treffineuvoissa sanotaan, ettei miestä saa tuijottaa. Ja sitten tuijotan. Otan aurinkolasit kokonaan pois päästä ja tuijotan käsi otsalla. Mies räplää pyöräänsä auki. Ja kun se kääntyy, sekin hymyilee ja sitten nauraa. Sen on pakko olla ihminen.

Aamulla juon sata litraa kahvia, lajittelen pyykit ja otan särkylääkettä. En uskallakaan juosta. Tunnen paljon sekavia miehiä. Ihan liikaa. Ehkä se toive rauhasta tulee siitä. Niitten vuosikausia jatkuvista naisellisista pyrinnöistä, kamppailuista, paoista, rakkauksista, selittelyistä, jumittumisista ja päättämättömyydestä. Kohta kaikilla niilläkin on sydänvika ja siitäs saitte. Ihmiset.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Epistä

  Maija ja Suvi ”Te uskonette       meit' tuntijoiksi paikan tään, mut oomme       me myöskin matkalaisia kuin tekin.” * Kieltäydyn tied...