Pelottavan pitkä viikonloppu. Samalla kun olen nauttinut ihmisten läheisyydestä ja yllättävistä kohtaamisista, olen kammonnut kosketusetäisyyttä kaikkeen tähän lihaan. Ihmisen epätoivo ja suru paistavat läpi keskiyön jälkeen. Hämärtyvillä kaduilla aaltoilee kysymyksiä ja tarjouksia ja itkua. Joku kuuntelee askeliani ja seuraa. Pääsisin Sallaan tältä seisomalta ja siitä sitten Norjaan. Nielen kirosanani, eikä askeleeni paljasta sisäistä rytminmuutosta ja sanon ääneen että olen yksin, en yksinäinen.
En ole tarvittavan yksinäinen. Yksi mies lisää listalle, jolla on jo kaikki tuntemani. Kiinni siinä mitä ei enää ole, ei ole ollut kahteenkymmeneen vuoteen tai kahteen vuoteen. Se on surullista ja kuollutta. Ihmisissä, ei ainoastaan miehissä, on kuivia ja käppyräisiä kohtia. Tulenarkoja, muttei niitä yletä sytyttämään mikään eikä kukaan. Ne ovat täynnä rakkautta ja odotusta. Kuollutta rakkautta ja ikuista odotusta. Ei niihin voi päästä käsiksi. Ei kukaan voi elää ja hengittää sellaisen rakennelman sisällä. Ne ovat itsemurhaajan omia luomuksia, pieniä kuolemia, joiden pyhyyttä vaalitaan hunajaisin tuohuksin.
Toinen mies sanoo, että elämäni rakkaus oli ja meni. Nyt haluan jotakin moninkertaista. Enemmän tasoja ja älyä ja herkkyyttä, enkä yksinkertaisuutta ollenkaan, en tyhmyyttä. Kuinka sen voisi saada, jos kerta kerran jälkeen turvautuu juuri siihen mitä ei toivo? Etsii ja löytää, muttei saa mistään kiinni, kun on saanut rakennettua monumentaalisen tekosyyn, elämäni rakkauden, johon on liimautunut kiinni kuin äidin rintaan. Äiditkin kuolevat. Miehetkin kuolevat. Monumentit pysyvät, ne eivät kuole. Ne täytyy tappaa.
Onko itse aina niin tyhmä ja niin kiinni jossakin jo olemattomassa, mutta valtavan kaunopuheisessa menneisyydessä, täydellisyydessä ja ohittamattomuudessa, ettei tajua että se on se vesieste ja hauta. Juhlapuheihmissuhteet toteutuvat vain amerikkalaisissa romanttisissa komedioissa, ja se tulee aina kalliiksi. Pienten suloisten vaikeuksien kautta voittoon mennään noin 25 miljoonan dollarin budjetilla. Se kestää kaksi tuntia. Kenellä on varaa sellaiseen?
Silti olen joutunut lähelle ja kiinni asioihin ja kuviin, jotka ovat yhä päässäni, sekasotkuisen märkinä ja valuvina, mutta kuitenkin. Valunta johtuu koko yön jatkuneesta sateesta. En voinut jättää sen kuuntelemista kesken ja se jatkuu yhä. Sillä on hyvä vaihteleva rytmi. Välillä se koskettelee ja naputtaa ja välillä vain kohisee ja huuhtoo. Epäilen saaneeni ujutettua ylimääräisiä tunteja yksittäisiin surkimusvuorokausiin, sillä yöt ja päivät ovat yhtyneet helteisessä kesäkiimassa, kadottaneet toisensa, sekoittuneet, aloittaneet alusta, eläneet kahden ja puolen minuutin jaksoissa, sanoissa ja runoissa, puolen tunnin, kolmen minuutin. Kuka niitä laskee. Olen ollut ajoissa ja myöhässä, laskelmoidusti myöhässä ja sitten taas ajoissa. Olen ollut ensimmäisenä ja viimeisenä. Nyt olen vain jäljellä.
Elämäni sisältää tarpeeksi kauhua ilman rakkauttakin. Olen puhunut itsekin paskaa rakkaudesta. Valehdellut ja puhunut mitä sylki suuhun tuo ja sitten hävennyt. Hävinnyt omiin kuvitelmiini siitä, mitä mikäkin voisi olla, jos maailma olisi tyhjä kaikesta siitä mitä vihaan. Lähinnä ihmisistä. Olen kateellinen niille, joilla joskus naksahtaa ja ne hiipivät satunnaisen aseen kanssa, satunnaiselle katolle ja kadulle tappamaan muita. Kyllästyneenä ikuiseen laumaantumiseen, ihmisyyteen, inhimillisyyteen, valheeseen ja lihanhyytelön sinnikkääseen vapinaan ja lisääntymiseen.
Olen kyennyt pitämään etäisyyteni vaikken ole varma, olenko viettänyt pitkän viikonlopun taivaassa vai helvetissä. Molemmilla on puolensa ja varsinkin se puoli, ettei niitä ole olemassakaan. En kykene kuvittelemaan itseäni kenenkään lähelle. Melkein kaikki on ollut liikaa. Pohdin tosissani, kuinka estyisin ihmiskontaktilta tänään. Se on mahdotonta, koska minun on pakko mennä kioskille ja sanoa ainakin kolme sanaa ääneen.
En ole uskaltanut kertoa oikein kenellekään, että olen melkein poissa. Ei minun tarvitse paeta. Olen ollut maanpaossa ikäni. Se on monumentti ja siksi minäkään en saa kiinni mistään.
Sanoin yhtenä yönä etten ole töissä turvakodissa, mutta ehkä minä sittenkin olen. Olen kouluttamaton laitoshuoltaja tai biojäteastia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti