Ajattelin koko yön. Yritin hukkua uniin, mutta ajattelin. Vihreää kuuta, imusolmukkeita, miehiä, lauluja, kissaa, kaupunkeja, matkoja, katumusta, yötä, itkua ja paisumista.
Päivän parhaat tunnit join kahvia turvakodissa. Yritän yhä saada yrjöilyn jälkimainingeissa menetetyt kupilliset takaisin. Puhuin, niitä näitä, rakkaudet, perheenisät, seksin ja ikävän siihen päälle. Ja kuuntelin. Luulin etten ikävöi. Tai ikävä ei ole uudistunut, se on se sama vanha. Uusi sekin. Selittämättömyyden ikävä.
Jos saisikin kiinni siitä selittämättömyydestä. Ääniä, puhetta, tuoksua, jotakin sellaista epäreilua ja aistikasta se on. Liimaa. Olematon vankila, josta haluaa pois ja samalla raivoaa kaikella valveellaan sille, ettei olekaan oikea vanki. Selittämättömyyden ja rakkauden vanki. Oikea selittämättömyys on kahden vangin yhteinen selli. Suljettu. Mun selli on seinätön ja oveakaan ei ole. Ei ole mitään mihin tarttua. Silti on siinä. Vedellä ja leivällä. Itse täytyy aina pyristellä pois, avata olemattomat ikkunat ja ovet ja kaataa lisää vettä. En oikein jaksa. Vangin energia on vangittua energiaa.
Tiedän kyllä senkin mitä on olla jonkun toisen selittämättömyys. Helppoa. Jos se ei ole kahdennettua selittämättömyyttä. Sitten se olisikin jo kaikkeus.
Kirjoitan monta kertaa vielä vanhemman ikävän. Tiedän miltä tuntuu, kun se on kokonaan poissa ja ollut jo pitkään. Vähän oksettavalta. Otan siitä monta vuotta pois.
Istun ja katson miehen reittä. Se on siinä 3 tuntia ja 39 minuuttia. Samalla tiedän, että neljännen tunnin neljäskymmenes minuutti erottaa meidät lopullisesti. Ennen alkua on alkuhämärä ja sen jälkeen voimistuu kevään valo, mutta vain hetkeksi. Muita vuodenaikoja ei tule.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti