Turvakoditon sunnuntai on turvaton sunnuntai. Aloitin päivän joskus yöllä. Tai ehkä jo eilen. Aamulla muistin, että luottokuskini ja hauvasilmäinen muusani on jo lähtenyt kaupungista, joten tilasin junan. Tilasin sen varmuuden vuoksi kahteen kertaan ja kiroilin siinä välissä. Tein kaiken väärin. Lopulta ostin lipun leikkivaunuun, sillä halusin sokkotestata hermojeni pitoa. Ei ne pidä. Tiesin sen testaamattakin, mutta olen ollut koko päivän täynnä pyhää raivoa ja vihaa ja ajattelin, että menköön tänään kaikki. Loputkin.
Eilinen oli oikein hyvä päivä. Turvallinen. Loikoileva ja tapaileva. Mikään mitä olin aikatauluttanut itselleni, ei pitänyt, paitsi loppupuolella päivää. Illalla istuin Molotowissa pitämässä naispuheita. Pidin pöytää ja vaihdoin naista kuin paitaa. Se oli hyvää puhetta. Joidenkin kanssa kaikki jatkuu siitä mihin se on jäänyt. Oli välissä vuosi tai kymmenen. Veroilmoituksista, miehistä, työstä, lapsista, jaksamisesta, hellyydenkipeydestä ja itseaiheutetuista olemattomuuksista, väistämisestä, pakenemisesta, panemisesta, äitiyspakkauksesta, työstä ja rakkaudesta taidettiin puhua. Selvisi myös, että jotkut miehet voivat ihan vahingossa olla yhteisiä. Ne taitavatkin olla niitä parhaita. Huokaus tähän. Syvä. Niitä hyviä voisi enemmänkin sitten naisten salaseuroissa jakaa ja kehua. Mahtaa tämäkin yksi tapaus kohta miettiä, miten on ansainnut tämän kaiken? Me ollaan hyviä hyville. Mutta tämä siis koskee vain sellaisia mukavia ja osallistuvia käyttömiehiä. Prinssejä ei jaeta.
Vaihdoin keskiyöllä äijämäisempään meininkiin ja se tasapainotti. Vähäisesti tosin. Äijistä vähiten äijä jotenkin aineellistui eteeni kun sytytin kadulla tupakan. En tiedä miten se sen tekee. Sillä ei ole nimeä. Ei miehellä eikä aineellistumisella. Mies on cool. Ja samalla se viimeinen mies. Ehkä se on vaan mies. Se ei ansaitse olla nimellinen osa elämääni, koska se on täysin osaton. Luulen että mun on oltava hevospaarma jos haluan irti kärpäspaperista. Jos haluaa vastauksia, voi aina kysyä. Jos ei halua vastauksia, kannattaa jättää kysymättä. Mulla menee ne sekaisin ja eilenkin ne menivät. Täytyy jatkossa muistaa olla kysymättä. Ja ehkä opetella itse aineellistumaan jonnekin vähän sivummalle kaikista hämäräperäisesti aineellistuvista olennoista.
Naispuhe jatkui tänään. Turvakodittomat sunnuntait ovat jotenkin mielisairasta tavaraa. Irtisanomme itseämme rakkaudesta. Tunnustamme ja tunnustelemme. Minä haluan. Minä tarvitsen. Minä etsin. Ihan vähän vain tarvitsen. Yhden pienen jutun. Miten vähän on vähän? Onko hyvin vähän kaikki? Ajattelin junassa, että voisin pyytää Jumalalta että antaa nyt tän yhden miehen vaan mulle. Että antaa vaan huvikseen kun on niin kaikkivaltias. Armollisuuttaan. Anna minulle rakkautta. Tämän kerran. Anna minulle juuri tämä nimenomainen rakkaus kokonaisena ja täytenä ja pohjattomana ja muuten vaan. Koska voit.
Että voisikin istua jonkun kanssa sohvalla aamukahvilla. Monena aamuna. Ei aina yhtenä aamuna yhden kanssa. Vaan jonkun kanssa aina. Niin että se olisi jo tylsää.
Olen pohjamutia myöten täynnä tunnustamista ja myöntämistä. En suostu. On helpompi luovuttaa ja luopua. Kaikesta. Vaikka kirveellä luovun. En jaksa enää olla positiivinen rakkauden suhteen. Sen suhteen, että se jotenkin ei kuluisi tai vähenisi kun vaan jaksaa rakastaa. Mä en jaksa tuhlata sitä enää. Rakkaus ei tarvitse mua eikä mun panosta. Se vaan kuluttaa mut verille. Se on tyhmä ja olen sille vihainen. Lopetan sen kirveellä. Jätän sen kadulle makaamaan ja potkaisen aina kun se yrittää nostaa päätään. Toivon että se tajuaa kuinka vähän rakastan sitä. En ihan kokonaan tapa. Kidutan. Mulla on koko elämä aikaa pilkkoa se hengiltä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti