Kriisi

Pms-höyryissäni tein elämäni päätöksen. Sellaisen äkillisen ja suunnittelemattoman. Se olisi pitänyt tehdä jo ajat sitten. Puhelin Pilvin kanssa varmaan jostain säärikarvoista ja hiuksista ja rakennekynsistä. Ja rintsikoista. Kaikesta turhasta, mikä on muka tarpeellista ja ehkä naisellistakin. Niin minä sitten luovutin. Otin välittömästi rintsikat pois, eikä ikävä ole ollut. Eikä tule.

20 vuotta rintsikoita. En muista miksi edes opettelin pukemaan ne. Varmaan jonkin naisellisen alemmuudentunteen sideshowna. Pitäähän ne nyt olla. No ei vittu pidä olla. Enää ikinä en laita rintsikoita. Mitäköhän muuta tässä vielä kytee. Onko mulla keskiajan kriisi? Keski-iän. En usko. Kun elämä on kriisi, ei siinä tarvitse erikseen mitään muuta kriisiä.

Eniten mua kriisiyttää ehkä se, kuinka poikien ikähaarukka yhä vaan sekoilee. Ja niiltä saattaa lipsahtaa vähän kyseenalaisia kohteliaisuuksia. Kuten se edellinen, että en mä ainakaan voisi oman äitini kanssa puhua näistä asioista. Ei tehnyt mieli panna sitä. Tissipersejuttuja en kehtaa edes toistaa. Muistaakseni joku luki näitä (soveltuvin ottein) alaikäisilleen iltasaduksi. Tai kuulemani viittaukset Vanha nainen hunningolla -biisiin. En minä ole hunningolla! Minä syön kun on nälkä ja nain jos huvittaa. Sen yksinkertaisempaa ei voi olla.

Silti ne ei tajua kuinka vanha mä olen. Ne ei osaa kuvitellakaan, että joku näin vanha harrastaa sittenkin esimerkiksi seksiä. Ja että sillä on tissit ja perse, joita se käyttää. En tiedä mistä ne mukavat pojat on oppinsa saaneet. Varmaan internetin pornopalstoilta ja runkkarien keskusteluryhmistä. Kuten tietenkin minäkin. Mutta ehkä se vain on sitä, että olen ollut siellä pidempään ja tiedän, että oikea ihminen harvoin on ulkoiselta olemukseltaan ja toimiltaan pornotähti. Tai muovia. Silti, kun mies pääsee käsiksi elävään, ei digitaaliseen lihaan, niin voisi muistaa yrittää niellä pahimmat ja savolaisimmat sananlaskunsa.

Mun maakuntalehdessä oli tänään juhannusaiheinen artikkeli. Ajattelin että löytäisin sieltä vastauksen siihen, miksi olen yhä yksin. Voi olla, että kohdallani on jo totetunut se kaikki biologinen parimuodostelun pakko. Olen valinnut parini, tehnyt lapsen ja se siitä. Ehkä myös kuvitellut pitkän parisuhteen. Nyt minulla ei enää ole siihen aikaa. Elämänpituiseen ihmissuhteeseen. Elämä loppuu kuitenkin aika pian. Tuskin on tiedossa kultahääpäivää tai edes pumpulihäitä. Rakkaus on keksitty, jotta ihmiset jaksaisivat toteuttaa tavallaan aika luonnotonta yksiavioisuutta ja pitkää parisuhdetta. Käytännössä harva jaksaa. Toisin kuin kukkojen soidinmenoissa, ihmisten reviireillä sivusuhteet ja alfa-urosten panoreissut pidetään suhteellisen häveliäästi piilossa. Jopa itseltä. Ja naisen todellakin on kohtuullisen vaikea löytää kelvollista ja yksiavioista urosta. Mitä vanhemmaksi tulee, sen vaikeampaa, koska ne perinteiset perhe ja lapsi ja muu hömpötys, eivät enää päde. Eikä kai se yksiavioisuuskaan. Siellä sitten ovat kaikki samalla soitimella, häveliäisyyssyistä piilossa jopa itseltään.

Naisen saattaa olla myös vaikeampaa hoidella kaikki suhteensa niin, ettei heti asetella roviopuita ristiin torille. Toisaalta pitäisi aina olla antamassa ja kuitenkin säädyllisen antamaton. Nauttia nyt ei ainakaan pitäisi, ainakaan kovin äänekkäästi tai puhua sellaisista asioista ääneen. Onhan se töykeän julkeaa sanoa, että nyt on tällainen vaihe elämässä ja kohta ehkä taas toisenlainen. Aina on joku joka istuu vastapäätä, selibaatissa tai ikuisen rakkauden kourissa ja paheksuu. Ei se tavara siitä pilalle mene. Ennemminkin pysyy kunnossa ja tomintavalmiudessa. Ei siinä menetä mitään, varsinkin jos saa.

En ala. Näyttäisi siltä, että mun täytyy saada vähän enemmän. Vielä kun ehtii. Tunnen itseni jotenkin väliinputoajaksi. Moni nuori mies on vaan niin paska sängyssä tai huonosti koulutettu, etten jaksa opettaa niitä. Jos olisi joku tosi kiva niin saattaisinkin taipua, mutta olen aivan holtittoman laiska tämän asian suhteen. Sama koskee vanhempia miehiä. En ymmärrä joitain perheenisiä. Miten ne on saaneet aikaiseksi lapsia ja avioliittoja taidoillansa? Aivan maagista. Yliluonnollista.

Voi tietenkin olla, että tämä kaikki kertoo eniten itsestäni ja ahdingostani. Olen niin kertakaikkisen paska ja laiska, etten vaan saa, osaa tai viitsi. Rakentaa. Tai valita edes vähän sinne päin, jonkun joka sopisi juuri tähän. Ja ruma ja tyhmä. Voi ei. Edes puolikelpoa panosuhdetta en osaa kehittää, saati sitten rakkaus-. Toisalta, tässä kohtaa elämää sillä rakkaudella ei ole niin paljoa väliä. Kun se kaikki mitä rakkauden voimalla rakennetaan, on jo rakennettu. Tuhlailen sitä kissoihin ja lapseen. Ja sellaisiin naisiin, joita ei rahalla saa. Mähän olen täynnä rakkautta. Mutta haluan täsmärakkautta. Sellaista joka kohdistuu minuun, ei minusta.

Jos kaikki tämä keriytyi siitä, etten käytä enää rintsikoita, niin varoitan jo seuraavasta käännekohdasta elämässäni. 10.9 on päivämäärä, jolloin päättyy miehistä vatkaaminen. Se on merkitty kalenteriin. Puhuin tänään ystäväni kanssa siitä, että se on aika lähellä jo. Pelottaa vähän. Silloin juodaan viiniä ja puhutaan vähän miehistä. Sitten lopetetaan. Nyt pelottaa vähän lisää.

Mitä mä sitten teen? Alanko mä vihdoinkin sisustaa, käydä kampaajalla ja valita sopivia rakennekynsiä?