Sunnuntaina yritin enimmäkseen nieleskellä omaa erinomaisuuttani, mutten vaan saanut sitä osumaan suuhun. Mun on yhä vaan vaikea ottaa myönteistä palautetta vastaan. Varsinkin kun se tulee monistettuna. Tulee ihan iilimato olo. Iilimato on väärä sana. Verijuotikas on parempi. Pakotin Vuoren ja Muusan ottamaan mut mukaan kaikkeen jännään.
Ensin me syötiin ruokaa. Sitten me vittuiltiin. Tai puhuttiin siitä, kuka vittuilee kenellekin, vai vittuileeko. Ja sitten kaikki olikin vittuilua. Mutta ei sitten ollutkaan. Ehkä se sittenkin oli. Vuori söi salaattia, koska hedelmien mainostettiin olevan sen salaatin bilehile. Kaikkeen ihminen sortuu. Viisas ja aikuinen ihminen. Joka on juonut liikaa joskus kolme päivää sitten. Alkaa syödä bilehileitä. Mun mielestä se hedelmä näytti jonkun suussa olleelta limaiselta ja mahdollisesti joskus jäädytetyltä mangolta. Ja sanoinkin siitä. Varmuuden vuoksi niin, että tarjoilijakin kuuli. Minä söin vain jälkiruokaa. Se muuttui limaiseksi mun suussa ja suli.
Sitten me katsottiin monta jaksoa Poliisit-sarjaa ja juotiin pannukahvia, jonka Vuori aina eleettömästi tuo nenän eteen. Se on kääntänyt uuden lehden elämässään, eli sillä on nyt aina kaksi pakettia kahvia, koska minä saatan tulla milloin tahansa kylään. Vittuilenko minä nyt taas? Tippa linssissä fiilistelen mun ihanuuselämää. No, tämä kaikki teki minusta normaalin ja kompuroin kotiin, viheliäisen aidon liikutuksen vallassa. Saatoin sitten yöllä vähän itkeäkin. Että pääsispä jo pois tästä.
Maanantai herätti mut varmaan jo puoliltapäivin ja sanoi, että nyt ei mennä mihinkään. Kirjoitin Pilvin viestit Riikalle ja Riikan viestit Riikalle ja varmaan kaikki muutkin viestit Riikalle. Viimeksi kun sekoilin viestien kanssa, olin pahemmassa pöllysssä kuin nyt, mutta ilmeisesti kykyenen sekavaan viestintään kaikissa tiloissani.
Ja nyt on siis keskiviikko. Ehkä. Oikeesti mä poistuin sunnuntaina kotoani vain, koska täällä oli iso ampiainen. Jos joku on joskus lukenut näitä juttuja, niin tietää millainen suhde mulla on ampiaisiin. Katastrofaalinen. Muusa neuvoi mua puhelimessa, että terä edellä vaan taistoon. Mä vangitsin sen ampiaisen ikkunan väliin ja ujutin sinne Raidia sekaan aika paljon. Koska se kitui ja tunsin sen kostonhimon luissani, päätin olla vähintään kuusi tuntia poissa, jotta se ehtii kuoliaaksi.
Tänään on siis yhä keskiviikko. Ulkona on ehkä toista päivää tuloillaan ukonilma. Ampiainen tuli taas sisälle. Ei voi olla sama ampiainen. Nyt mun keittiö on niin Raidissa, että talo sortuu. Ja näkisittepä ikkunat. Ne ikkunat jotka olen juuri pessyt. No juuri ja juuri kolme viikkoa sitten.
Äsken mun olkkarissa oli alaston mies haahuilemassa. Miksi se ampiainen ei tullut silloin? Se mies olisi voinut olla mies. Ja mulla ei ole uutta miestä, mutta ilmeisesti joku diili kuntosalille aikovien miesten kanssa, että täällä voi käydä vaihtamassa vaatteet. Saa kahviakin jos tuo jotain herkullista syötävää mukanaan.
Olen hirveän rohkea nainen joskus kun sille päälle satun. Tai ainakin hirveä. Uskallan laittaa raitoja tukkaan, nukkua rannalla ja liikkua pimeässä silmät kiinni. Ampiaisen kanssa mä en pysty olemaan samassa tilassa joutumatta jonkin alkukantaisen tuhovoiman pyörteeseen. Saan yleensä hengiltä kaiken muun, paitsi sen ampiaisen. Ainakin mä yritän taistella.
Nyt mua alkaa itkettää kamalasti, kun ajattelen kaikkia miehiä ja ampiaisia ja seksiä ja punaviiniä ja ampiasia ja Roosa Meriläisen kymmenen tuopin haastattelua Sylvissä ja ampiaisia ja orgasmia ja sushia ja ihan kaikkia ampiaisia. Haluun kaiken. Ja mieluiten nyt heti tähän. Aloitan punaviinillä. Saatana. Terää päin.
Ei pidä hävetä sitä, että haluaa. Itseään saa tyrkyttää niin työelämässä kuin ihmissuhteissa. Kunnianhimoa tai -himottomuutta ei pidä hävetä. Ei pidä hävetä sitä, että haluaa seksiä. Ei pidä hävetä sitä, ettei aina jaksa yksin. Ei ennakoida sitä, että kohta hävettää.
- Vilma Vuorio Sylvissä, Kymmenen tuopin haastattelun 2. osa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti