Hulluuslupaus

Tein hulluuslupauksen. Jo aiemmin tein latu auki -lupauksen. Kumpikaan ei ota onnistuakseen, koska unohdan olla molempia. Rintaliivejä minulla ei enää ole.

Sain Pilvin mukaan suureen päiväkirjanlukupiiriin ja me itkettiin ja naurettiin kaikkia ihmeellisiä ja hulluja tilanteita joihin on jouduttu. Ja joissa ei olla tajuttu yhtään mitään. Huudahtelen yhä äänekkäitä solvauksia itselleni, mutta samalla nauran itku silmässä. Ei tuo nainen voi olla totta!

Olen esimerkiksi joskus aikojen alussa ollut ihastunut yhteen jamppaan ja toiseenkin. Sen sijaan että olisin viritellyt jampan kanssa jotain, pyytänyt sen vaikka kahville, olen reilun vuorokauden sisällä tehnyt näin.
- Paneskellut eksäni kanssa, joka on vähän surullinen kun on pettänyt tyttöystäväänsä. Ei siis minun kanssani, vaan jonkun ihan muun. Minun kanssanihan ei oikeastaan voi pettää...
- Nukkunut kaksi tuntia ja raahautunut syömään ja treffeille jonkun tyypin kanssa.
- Jatkanut siitä baariin tämän tyypin kanssa ja törmännyt alkuperäisihastusjamppaan ja vaihtanut kuulumisia... mutta pokannut siitä jonkun kolmannen - tai ties kuinka monennenko - jampan mukaani jatkoille.
- Kirjoittanut seuraavana päivänä päiväkirjaan siitä, kuinka raskas työpäivä oli.


Ihme juttu. Nyt ei parane enää ihmetellä miksi olen sinkku. Juuri nyt luulen, ettei yksikään jamppa vaan ole pysynyt vauhdissa/vaihdoissa mukana. En minäkään pysyisi jos olisin jamppa. Enkä muuten pysy nytkään. Vaikka minulla onkin viestijuoksuankkuri -menneisyys. Tai en mä oikeastaan tunne itseäni enää edes sinkuksi. Tilan määrittelemisellä ja rajaamisella ei ole niin väliä. Naurattaa niin, että kusi valuu silmistä.

Ainakin yhden päivän olen ollut onnellinen siitä, etten ole enää 22 v tai edes 32 v, vaan ihan tässä näin.
Käyn kaverikahvilla ja myöhemmin toinen kaveri tulee kahville. Se yöpuhelukin tulee, vaikkei ole edes yö. Tekee mieli mennä yöllä istumaan parvekkeelle ja polttamaan tupakkaa ja puhella. Sen sijaan nukun. Se väsyttää vähemmän.

Olen kehunut naisiani aina. Niitä joiden ansiosta selviän aina vaan eteenpäin. Miesten rooli ei ole koskaan niin vahva ja välttämätön, vaikka aina olen luullut niin. Paitsi ehkä terapeutin. Voinkohan mä syyttää terapeuttiani hulluuteen yllyttämisestä? En syytä. Mä olin itkua tuhertava tuhkakasa, kun se aikoinaan alkoi vikitellä mua takaisin elämään. Ehkä ei ole ihan putkeen mennyt, mutta olen ainakin pari päivää varovaisempi sen suhteen, mistä valitan jääneeni paitsi.

Mulla soi päässä Piiri pieni pyörii, lapset siinä hyörii, ja turskauttelen kahvia rinnuksilleni. Olen aika onnekas, sillä huomenna saan vieraakseni miehen, joka muistaa tuon naisen, ainakin hämärästi. On varmaan pakko kysyä, että olenko sen mielestä ihan hullu? Tai onko tarpeen tehdä sittenkään mitään hulluuslupauksia?

Piiri pieni pyörii täälläkin. Nyt. Se on tavallaan aiempaa pienempi. Luulen etten osallistu tähän piirileikkiin enää niin intensiivisesti. Mulla on varaa olla osallistumatta ja Vuori pitää mua ajan tasalla, jos joku näytös jää välistä.  Katselen tätä kuin kesäteatteria. Näyttelijöistä ei kukaan ole ammattilainen ja niillä on ongelmia muistaa replansa. Olen silti niitten puolella. Parilla niistä on potentiaalia kehittyä.