Ei uskoisi, mutta unohdan joskus olla itsekäs. Syödä koko kakun kerralla. Unohdan myös olla iloinen. Vuori sanoi, että voisin olla iloisempi, koska olen ansainnut sen.
Minulle on turha jauhaa rehellisyydestä, jos kaksin käsin tekee muuta. On asioita joille en voi mitään, mutta ne eivät myöskään ole sellaisia asioita joille minun kuuluisi voida mitään tai auttaa jotakin pääsemään pälkähästä ja kuiville ja raiteilleen ja kaikkea sellaista. Siunaukseni on kertakaikkiaan riittämätön ja pätemätön. Eikä minua kiinnosta. On tarkoitettu niin, ettei minua kiinnosta. Heti kun minua ei kiinnosta, kaikki muuttuu yhtäkkiä kiinnostavaksi.
Olen varmaan viikon hokenut, että ei ole mun juttu. Ei kuulu mulle. Juossut pakoon lapsenmielistä selvitystä ja koiravauvan sameaa katseharhaa. Sellaista kahlitsevaa välinpitämättömyyttä, jonka naurettavuutta en osaa pukea sanoiksi. Ei oo mun juttu. Ja todellisuus on kuitenkin jotakin muuta. Aina. Huomaan, että torjuntavoitto ei ole torjunta eikä voitto, kun kiivaan torjumisen seurauksena jalkani ovat yhdessä solmussa miehen tuolin alla ja rummuttavat tahtia. Sata solmua tunnissa. Miten en muka itse huomaa sitä? Ei kiinnosta. Näen läpi enemmästä kuin on kerroksia. Olen nähnyt nämä kerrostumat aiemminkin ja ne ovat aina samat.
Mitä enemmän liukenen tapettiin, sitä lähemmäs mies tunkee. Kokeilee ne kaikki perinteiset. Puheet. Myötätunnot ja itsekehut. Että minä. Että minun munani. Että kaikki muut on paskoja ja minä olen jotain muuta. Ja naisia minulla on niin paljon ettette osaa edes tietää. Ja minä istun nyt tässä, koska kukaan muu ei saa istua tähän, vaikken oikeastaan aikonut enkä halunnut istua tähän, mutta istun, koska tämä on minun paikkani, vaikkei minulla kyllä ole mitään aikomusta lunastaa sitä, mutta silti, varmuuden vuoksi, koska, Sari, minä tiedän ihmisestä enemmän kuin mitä luulet. Ja. En pyydä, en halua, en tunnusta, mutta pidän huolta, varmuuden vuoksi, ettei kukaan muukaan istu tähän nyt ja kuunteletko sinä edes!
Ai jaa. Mitä siihen voi sanoa? Että hymhym. Olen kuuro?
Silti tapahtuu pieniä yhteentörmäyksiä. Että kyllä, kyllä tämä on näin. Yhdyn. Ymmärrän. Mutta sinä et ymmärrä mitä minä näen. Sinä et näe sinua jonka minä näen.
Mistä näitä tulee? Kuka helvetti näitä siittää maailmaan? Varmaan joku sama, joka minutkin? Ryhditön hauvankatse ja samat välimerkit puheessa. Pilkku, katse, nielaisu, piste, sana, huokaus, hauvavauvan katse, painokas ilmaisu ja piste. Huikka. Miten niiden korvat saisi auki? En minä vieläkään tiedä.
Täällä on liian vähän ihmisiä.
Minua väsyttää ja olen ylipirteä. Maleksin pyörän kanssa ja uin. Kahlaan kivikossa, varovasti, siellä sun täällä. Vesi on samettia iholle. Järveltä lammelle. Uin. Pyöräilen itseni hikeen ja istun huvimajaan käärimään sätkää. Hymyilen. Tunnen miten hiukset kihartuvat niputtain. Aurinko on melkein noussut. Älä kirjoita tästä mitään sinne, äläkä siitäkään.
Koko päivä luonnollista poissaoloa, hetketöntä olemista, sitä mistä ei jää muistiin mitään. Painavaa ylinopeutta ja hidas kotimatka. Muistista tipahtelee vanhoja sanoja. Aina uusia vanhoja. Kirjoitan niitä hätäillen uudellen muistiin ja pakenen. Kummallista, etten tunne ketään. Ja sitten on yö.
Täytyy odottaa melkein aamuun, jotta avaudun itselleni.
Kimitän. Pyöränikin kimittää. Minua ärsyttää pyöräni kimittäminen. Sinua ärsyttää minun kimittämiseni. Olemme sujut. Teen jotain pyörälle heti kun herään. Sinulle ei kannata.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti