Tämä saattaa olla muuten tappouhkaus

Olen ollut muutaman viikon koomassa. Minulta myös häviää sanojen keskeltä kirjaimia, joten en oikein viitsi kirjoittaa. Lisäksi tässä on ollut kaikenlaista, pommiuhkia, kyvyttömyyttä, vittuuntumista ja juoksukilpailuja. No, päänsärkyä, niskasärkyä on ollut.

Unissani tapahtuu arkisia asioita ilman kipua. Heti kun herään, lyö lieskat aivojen ja ohimon ja niskan kautta vasemman jalan jalkapohjaan. Sitten nukahdan taas. Unissani haravoin lehtiä ja väittelen tuntemattomien ihmisten kanssa mullan väristä ja kaivan kastematoja. Lapioin itseni hikeen. Jotkut kastemadoista ovat kyyn mittaisia perkeleitä. Sellaisiin uniin herään ja sitten keitän kahvia.

Jos nukun. Enimmäkseen en. Ja nukun kuitenkin. Päivällä kesken lauseen ja aaamulla kesken kahvin. Olen monena päivänä yrittänyt miettiä, olenko nukkunut ollenkaan tai tiedänkö mikä päivä on meneillään. Aika huonosti tiedän. Ahdistuksesta on kasvanut tukeva muuri kaiken ympärille. Jos jaksaisin, syyttäisin säätä. Tätä jatkuvaa sadetta ja kylmää. Mutta se on vain sää. Syytän itseäni.

Tänään katsoin bussin ikkunasta alkavan syksyn sävyjä ja ne tekivät minusta hetkeksi rauhallisen. Ajattelin vain kuinka kaunista kaikki on, kuinka elävää ja muuttuvaa ja sinnikästä ja vaihtelevaa. Tietoisuus taakse jäävästä kaupungista lisäsi helpotusta. Muistin silti millaisia hegitysvaikeuksia aiheutti lähteminen kaupungista joskus viime talvena. Ja saman aiheutti palaaminen. Kuinkakohan kauan tämä on jatkunut?

Toisessa kaupungissa odotti helpottava kahvihetki ihanan naisen kanssa. Kerroin palasen kesästä, tai keväästäkin, irrallisen palasen. Jonkun miespalasen. Ja syksystä, koulun alkamisen kauhusta, lapsesta joka on silitettävä uneen ja jonka jalkapohjia on hierottava. Se vähentää lapsen kauhua. Nainen kysyi kuka minun jalkapohjiani hieroo? Vasta palatessa, 80 kilometriä tunnissa, ajattelin minua. Ei kukaan. Eikä kukaan hiero jalkapohjiani.

Miksi minä olen olemassa vain hetkittäin, vain silloin kun en ole tässä. Olenko minä pakosalla sittenkin. Miten olenkin onnistunut nostamaan itseni tunteitteni yläpuolelle ja tallonut kokemani jonnekin syvyyksiin, mistä niillä ei ole paluuta. Puhun naiselle typistetyllä äänellä. Siitä miksi joku ei välitä ja siitä miten minä en välitä. Ehkä nyt on liian myöhäistä välittää. Olen opetellut jonkin oman muistisairauden ja se alkaa levitä. Sormenpäissä ei ole mitään tuntoa.

Syksy on tullut liian aikaisin tai alakulo on tullut. Aikaisemmin kuin koskaan. Edessä on niin pitkä matka mustaa, että luulen etukäteen, etten jaksa. Vaikka kuinka rakastaisi pimeyttä, siihen voi aina hukkua. Kaipaan metsään niin paljon, että alan itkeä.

Yritän muistaa miltä tuntuu olla rakastunut, mutta muistan että olen tehnyt itsestäni muistamattoman sen suhteen. Tai miltä tuntuu toinen ihminen iholla. Oikea ihminen. Sellainen jota varon automaattisesti, ettei sen iholle tarvitsisi joutua. Koska en halua muistaa, enkä aio muistaa. Ja silloin juuri muistan. Jotakin pientä. Niin pientä, että melkein sattuu. Hirveän raskasta olla kaiken yläpuolella ja ulottumattomissa. Ettei kukaan huomaisi.

Monen viikon seikkailut muuttuvat täysin merkityksettömiksi. En kerro kenellekään, miten olen tätä tunteellisuuttani ja herkkyyttäni ruoskinut. Tajuamatta paskaakaan siitä, mitä olen mennyt tekemään. Voi surku.

Kiitän myös asianosaisia. Tämä saattaa muuten olla tappouhkaus.