Viikonlopun tai viikkojen paino painaa yhä. Se ei ole paha. Tunnistan painon, osaan arvioida sen. Tämä painaa kuusi kiloa ja 800 grammaa.
Eilen illalla katsoin bussin ikkunasta pimenevää iltaa ja koin aivan hiljaisesti olevani. Matkalla kaupungista a kaupunkiin b, koko hetki täysin hallinnassani tai tarvitsematta hallintaani. Turvassa ja yksin. Vähän huolissani ja väsyneenä, mutta tässä kuitenkin, itse aiheuttamassani hetkessä, kohta kommunikoimassa itse valitsemieni ihmisten kanssa. Myöhemmin illalla silitettyäni lapsen uneen, makasin sängyssä ja silitin itseäni. Kaipasin kamalasti viereeni aikuista, joka auttaisi minut uniin ja orgasmeihin, rentouttaisi vähän vielä, jotta jaksaisin hengittää läpi yön taukoamatta.
Kuoleman läheisyys tekee sitä minulle. Muistan kun ystäväni hukuttautui avantoon. En ole ehkä koskaan ollut niin tietoisen orgasminkipeä kuin silloin. En kaivannut läheisyyttä. Kaipasin yksinäisyyttä, jota rikkoo yhä yksinäisemmät, säännöllisemmät ja pidemmät orgasmit. Pääsemällä säännöllisesti pois ja irti, olemaan aistimatta ja ajatta, voi saada kiinni aistimisesta ja ajasta.
Bussissa ajattelin puhetta. Olen puhunut paljon. Tai ehkä enemmän taas kuullut. Sitten ajattelin puutetta. Kaikkea sitä mitä ei ole. Ja sitten sitä mitä on. Mitä on mahdollisuus saada, vaikkei haluaisikaan ja miten sen kanssa voi oikein elää? Ja sitä, kuinka sille halulle ja ahneudelle ei ole loppua.
Sitten toivoin etteivät lapset olisi kuvia meistä. Emmekä me Jumalasta. Ettei minun lapseni joutuisi jatkamaan elämääni, täyttämään toiveitani tai koskaan olemaan ylpeyteni aihe. Enkä itse joutuisi koskaan rukoilemaan jotakin olematonta, jotta pääsisin pälkähästä.
Tai etten koskaan pyrkisi mihinkään hyvään. En rajoittaisi itseäni suotta. Pakkorakastaisin lasta kaikin voimin, mutta ilman pyrkimystä rajoittaa sen olemista hyvään. Sehän johtaa yleensä päinvastaiseen. Kuten luottaminen guruihin ja elämän tarkoituksen ja ohjeiden etsiminen johtaa joukkoitsemurhiin ja sotiin.
Yhteisöllisyys taas johtaa pahimmillaan valmiiksi rakennettuihin aitoihin, kyräilyyn, kilpailuun ja hallitsemisen vimmaan. Silloin loppuu hengitys. Ainakin minulta. Olen niin herkkä massapsykooseille. Hyvät asiat tapahtuvat huomaamatta, ilman ponnisteluja, koska hyvyys on joskus vain sitä, että hengittää ja tuntee itsensä, kuulee sydämen, haistaa hikensä ja uskaltaa ajatella paloittelumurhia, aivan rauhassa. Ilman gurua ja jumalaa.
En usko että onni syntyy vartioimalla ja vahtimalla tai tuomitsemalla ja rajaamalla.
Sellaisia ajattelin. Kävelin hautuumaan kautta kotiin ja se kesti melkein viisitoista minuuttia.
Aamulla heräsin vahvana. Kaikki painaa kolmisen kiloa, aurinko paistaa ja luulen hymyileväni. Annan mennä. Koska olen jo valmiiksi auki, minuun on helppo tulla. Painon ja kepeyden. Enkä halua nyt erotella niitä, eriyttää, analysoida. Ne ovat.
Syön aamupalaksi nakkeja suoraan paketista ja poltan liikaa tupakkaa. Minusta se on hyvä juttu. Sitä kai kutsutaan elämäksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti