Maailman paskin nainen

Kuihdun.

Minäaikuinen ei saisi kilahtaa. Lapselle. Tänään kilahdin lapselle. Iso pala viimeisestä tunnista meni siihen, että itkin nurkassa tytön kanssa. Sen, joka usein on aivoni, kalenterini ja aurinkoni. Se, jolla on erioikeuksia hölöttää, koska se ei voi olla hölöttämättä. Tänään en jaksanut sen hölöttämistä. Se myös loukkasi minua. Sanoi suoraan jotakin sellaista, että minä olen samanlainen. Talutin sen ulos luokasta, eristin itsestäni. Vaikka voisin sanoa, että eristin sen kaikista muista, työrauhan vuoksi, mutta ei. Eristin sen iholtani ja nöyryytin aikuisen pikavoimalla, ylemmyydellä ja tyyneydellä. Saimme työrauhan. En ole koskaan poistanut ketään luokasta. Tässä koulussa.

Työrauhalla ei ole koskaan ollut minun luokassani kovin isoa merkitystä. Olen itse kannustanut lapsia rypemään värissä, ulvomaan kuin sudet ja kokeilemaan vasaraa täydellä teholla. Sanomaan asioita ääneen. Ja niin ne aina tekevätkin. Ja se joka ei kestä menoa, saa sanoa että hiljaa kaikki nyt vähän aikaa. Tiedän etteivät ne kovin monessa paikassa saa olla. Ja nyt ryssin koko paskan yhdellä lauseella ja kahdella eleellä. Pitäsi varmaan yrittää psyykata itseään ja ajatella, että olen mainio vallankäyttäjä ja kurinpitäjä. Jos olisin ollut Titanicilla, se ei olisi uskaltanut upota, koska minä olisin kilahtanut sille.

En tiedä onko minulla viikon kuluttua enää aivoja ja kalenteria. Aurinkoa. Yritin köyhästi paikkailla tekosiani. Sanoin että minä olen tyhmä ja aikuinen. Että pyydän anteeksi ja kadun. En halua että tyttö lähtee mihinkään tai harkitseekaan sellaista. Että olen tyhmempi kuin tyhmä ja että anteeksi vaan kaikki mutta nyt me vähän itketään tässä.

Olen maailman surkein opettaja.
Olen hyvä itkemään nurkassa yhdessä lasten kanssa.

Ulvoin vasta 500 metrin päästä kotoa. Ja sisällä lisää. No junassa vähän hillitysti sanikat päässä. Suunnittelen tappavani naapurin, joka varasi hissiä muuttokuormansa vuoksi. Pitää ehkä keittää omaa kahvia ja rauhoittua.

Ai niin. Mä en jaksa kantaa nyt kenenkään muun taakkoja. Luin nettiartikkelin siitä, kuinka kirjoittava ihminen selviää paremmin sairauksistaan ja jopa fyysiset haavat paranevat nopeammin. Romaania ei tarvitse kirjoittaa. Kunhan vähän jotain rustaa.

 No, enivei, menkää ja kirjoittakaa vaikka. Älkää missään tapauksessa kirjoittako mulle. Teidän jutut on mulle nyt kärpäsen paskaa seuraavan viikon.