Marrasarkkitehtuuria

Tarvitsen tukea. Puhuin siitä ääneen eilen. Pienikin tuki riittää. Se tulee selkärangasta. Ja rintaliiveistä ja alushousuista. Puin eilen automaattisesti molemmat. Olo on vähemmän hyytelöinen ne päällä. Aivan kuin joku pitäisi minusta kiinni. Sitten taivutin hiukseni, laitoin niin paljon huulipunaa kun häpeämättä pystyin ja peruin treffit. Kahdet. Hyvä tuli. Etäpuin myös Tekokuun. Laitoin sille farmarit jalkaan ja punavalkoraidallisen teepaidan. Hyvä tuli.

Menin juomaan kahvia ensin kahvilaan ja sitten Vuoren lattialle. Puhuin ihanan naisen kanssa kaikesta tästä. Siitä on alle kaksi viikkoa kun tapasimme ja maailma jota elämme, on nyt erilainen. Välimatka tuntuu viideltä viikolta tai kuukaudelta. Iso osa kaikesta tuntuu unelta. Epäilen eläväni jonkinlaista sokkivaihetta. Joskin tarkentaminen itse kriisiin on vaikeaa. Niitäkin tuntuu olevan useampi päällä. Universumi paukuttaa mua kuin räsymattoa kangaspuissa. Venyn ja paukun, mutta muutun samalla ehjemmäksi ja kokonaisemmaksi. Siltä tämä jollakin kierolla tavalla tuntuu. Tuntuu käsittämättömältä, että kestän kaiken. En tunne tarvetta taistella tai selviytyä tai olla reipas, mutta olen sitä kaikkea, turhia pohtimatta kuinka sen teen. Olen suorastaan välinpitämätön ja tyynen toteava, että ah ahaa, tällaista. Välillä tulee itkuakin, mutta se on sellaista pikaryöppäystä. Puolen minuutin masennusjaksoja. Voi tietenkin olla, että silkka väsymys on tehnyt minusta hetkeksi tällaisen. Rakentelen hiljalleen pesää vuoteeseeni. Marrasarkkitehtuuria.

Alistuminen on hyvällä tavalla taskulämmintä. Mitään ei tarvitse pidätellä. Olen turvassa monen ihmisen ajatuksissa ja teoissa. Oikea kosketus antaa voimaa ja vie voimaa. Ehkei se voima koskaan ole tasapainossa, mutta se on kuitenkin.

Tekee mieli nukkua jonkun kanssa, juoda kahvia ja pesiä. Seksiä, suklaata ja villasukkia. Yksinkertaisia ja painavia asioita. Ilman kipua. Olen koko aamun miettinyt, mitä haluaisin tai mitä haluaisin olla haluamatta. En ole keksinyt mitään tämän kummempaa. Paitsi itsestäänselvyyden päästä tästä kivusta eroon. Koska en juuri nyt voi sille mitään, annan sen olla ja kuvittelen meidät vanhaksi aviopariksi. Kuvittelen että kipu on jotakin määräämättömän kallisarvoista jota ilman en voi elää. Kuvittelen sen olevan mies joka on rakastunut minuun. Aika hyvin toimii.