28.11.2014

"Sinulla oli dfasdfdsfadsfa, mutta ei vaarallista" *


Iisalmeen tuli kahvila 


Kahvilaan tulee lehtiä vuodelta 1940 ja ne ovat yhä ajankohtaisia 


Töissä pahvikahvi ja pahvilintu pahvipuussa

En ole uneni ja valveeni rajamailla. Olen nukkunut kun nukuttaa ja valvonut kun nukuttaa. Tehnyt töitä, enimmäkseen päin vittua ja itkuraivolla mokaillut. Ainakin palkkatyöt. Lapset ovat armollisia, virheeni lähes näkymättömiä.

Vuorokausirytmi on mennyt menojaan. Valvon aamulla kuuteen ja jo puoli viideltä uimahalliin syttyy valo. Katson sitä tyytyväisenä ja vähän raukeana. Kohta menen uimaan ja saunomaan. Hörpin kermakahvia. Menen nukkumaan. Herään kymmeneltä ja olen pirteä. Valvon yön ja aamuun. Neulon vihreällä lapasta. Katson yhdentekeviä elokuvia. Kirjoitan käsin. Koneella. En jaksa sanoa kenellekään mitään. En kuule kovin hyvin. Muistan uneni. Huutomerkki. Kohta on loma. En tiedä jaksanko. Tämä kaikki taphtuu joka vuosi. Joka vuosi tämä kaikki on erilailla.

Selaan muistiinpanoissa taaksepäin, viime vuoteen, siihen Ville Ahosen itsemurha-altistukseen. Vaikka olen vannonut rakkaan ja tyynen naiseni kanssa, ettei Ville Ahoseen koskaan marraskuussa palata, koska marrasta tulee kunnioittaa ja arvostaa sellaisenaan. Sen kanssa ei koskaan voi pelehtiä.

Muistan rakkauden. Hävettää. Ja koska kuolema on aina läsnä, anna itselleni luvan muistaa, nähdä kuvia. Parvekkeen kaiteen, märän, mädän, raketit. Laulut. Rakkaus on lakaistu valmiiksi pölyisen maton alle. Rakkaus on astmaatikko. Humalainen alkoholiallerginen astmaatikko. En osaa enää katsoa sitä silmiin, mutta se osaa yhä loukata minua. Luulen että se on sen ainoa keino muistaa minut. En arvosta sitä, en katso silmiin, en näe sitä enkä kuule. En kuuntele. Ja jos kuulenkin vuotoääniä, annan niitten vajota kaikista hälyäänistä ja unista ensimmäisinä ja syvimmälle. Sinne missä ne ovat ei mitään ja sitä on paljon. Huomenna muistan jonkin muun rakkauden.

Sinä et ole olemassa. Miten köyhä sinä olet. Saan kaiken, kuukausien pölykerrokset ja olemattomuuden. Joskus puhuimme aivan muuta. Että olisimme olemassa.

Joka päivä itkettää vähän. Tämä hoito ei sovi minulle. Tämä hoito tekee minusta sairaan ja muuttaa tunteeni väkivaltaisiksi ja prosessoiduiksi. Tuo mukanaan itkua ja hämmennystä ja muistoja, jotka tiesin jo unohtaneeni. En oikeastaan tarvitse niitä enää, mutta ne tarvitsevat minua. Olen kai ansainnut ne. Hymyilen yksinäisyydelleni päivittäin. Olen sitä niin harvoin. Teen siitä seitin. Olen hämähäkki ja sitten ilmapallo.

Saumakohta, railo, mitä oikeasti tapahtuu, kuka on murustanut sohvalleni cream crackereita, missä minun lapseni on? Itken kaipuuta, on ikävä lasta, hirveä ikävä, itken itseni unessa uneen. Herään silittämään miehen karvaista mahaa, mutta sitäkään ei ole missään. Hereillä tiedän olevani tässä ja senkin, että kaikkea on tapahtunut sen jälkeen kun mies lähti. En muista sitä ollenkaan. Miestä. Luulen ettei sitä ollut. En luule, tiedän.  Viidentoista päivän kuluttua pitää ottaa lääke. Sen muistan.

Uni, juon jääkahvia. Jokaisen kaadon jälkeen jääpalat lisääntyvät, kannu suurenee, sanon ooh. Lämmintä, kuumaa jäätä.

Onneksi on vuosia ja kuukausia. Kesiä. Pintoja. Ihmisiä. Kohtaamisia. Leikkejä. Kaikkea mikä vie minut kauemmaksi siitä, mitä todella tapahtuu. (Anteeksi Saarikoski.)




*Otsikko lainattu Vuorelta. Diagnoosi kaikelle.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti