Tämä kuluva joulukuun viikko viettyy jo toista vuotta nimellä festariviikko. Oli pakko tarkistaa viime vuoden anti. Silloin olen jonakin selvähkönä hetkenä povannut kauaskantoisia seurauksia moisen pelleilyn ja hulluilun jatkumona. Meininki on nyt aika sama, mutten povaa mitään. Tarkemmin ottaen edellinen festariviikko näyttää käsittäneen koko joulukuun. Jos vuosi sitten pääelintarvike oli jaloviina milloin milläkin maustettuna, suklaakakulla ja lihapullilla tai raakana Henkan vessassa, niin tänä vuonna se on kokonaan poistettu ohjelmistosta. Ellei minulla sitten esimerkiksi nyt heti naksahda päässä ja imaisen vuoden jallut yhtenä iltana.
(Valehtelin. Joinhan minä jaloviinaa jo kesällä. Katsokaa vaikka! Töissä ja kännissä, kaksin käsin! Pitää yrittää päästä samoihin töihin myös ensi kesänä.)
Henkan vessaa ei ole poistettu, mutta viimeisimmän näköhavaintoni mukaan vessat on uusittu. Turvallinen ja ihana tupakkakoppi, jossa solmia kestäviä ja kauniita ihmissuhteita, on sekin muisto vain. Lihapullia ei ole poistettu. Lihapullia ei voi poistaa tai uusia, ne on ja pysyy.
Sankaritarystäväni on jallun lisäksi poistanut kaiken muunkin alkoholipitoisen elämästään ja voi nyt hyvin. En itsekseni kehtaa vetää torilla huikkaa. No kehtaisin, mutta. Yksin juopottelu torilla on jotenkin, no ainakin märkää, tuulista ja enimmäkseen pimeää.
Tätä festariviikkoa on häiriköinyt nikkarinaapuri. Se on koko viikon nakutellut, naulannut ja siirtänyt. En tiedä mitä, mutta epäilen jo, että se on tehnyt helvetin ison keon ruumisarkkuja, joihin se sulloo loput perheestään. Perhe on lahdattu sellaisena hetkenä, kun minä olen pikkujouluissa ja keikalla ja synttäreillä ja baarissa ja iltateellä ja syömässä ja juhlissa. Oikeesti en juo teetä. Meinaan koko ajan kertoa valheita. Olen muutamassa päivässä kuitenkin ehdollistunut niille äänille. Ja lopulta antanut periksi ja karannut kotoa, kun en ole jaksanut kuunnella, kuinka jo mätänevää vaimoparkaa siirretään makkarista olkkariin ja sitten taas keittiöön. Eilen se hiljeni. Koko yön oon odottanut, että se jatkaisi ja voisin olla vähän hermona, mutta ei ääntäkään. Ihme friikki.
Toissapäivänä pakenin pupiin. Mulla ei yleensä ole vaikeuksia keskittyä kirjoittamiseen täysissä kuppiloissa, joissa soi Popeda ja kolmelta screeniltä tulee samalla joku potkupallopeli tai kiekkohommeli. No joskus ihan vähän on vaikeeta, mutta kotona haluan sitten olla rauhassa. Kotona sormeni ovat hienovireessä. Ne eivät siedä aivojen karkaamista yläkerran olkkariin. Onneksi tykkään kovasti kirjoittaa käsin. Otan kynän ja kirjan ja menen pois täältä. Sormet rauhoittuu.
Pupissa sain istua ja kirjailla aivan rauhassa, kunnes kuulin tutun äänen sanovan nimeni. Olin niin keskittyneessä ja käpertyneessä tilassa, että sain sydänkohtauksen, lapsivesi tuli ja aivoverenvuoto samalla. Ja hiki. Hävetti ihan. Muusa tietää miten saada mut sätkimään.
Meille kuitenkin kehkeytyi mukava ilta. Muistin sanoa, että tänään ei saa olla paska ja ikävä, koska mä en nyt vaan jaksa. Sillä mentiin. Puhuttiin aika paljon itsensäpaljastamisesta ja siitä, että pitäisikö sitä alkaa nyt heti harrastaa? Runkkuhommista puhuttiin sen verran, että kun ei jaksa edes runkata. Sellaista älykkäiden ihmisten filosofisen mietiskelevää vuoropuhekeskustelua, johon osallistui myös kolmas osapuoli. Olen sen fani. Sen kolmannen osapuolen. Vähän kun olisi Nick Caven kanssa tupakilla ja pohtisi millaisen poplarin pukee päälleen kun lähtee puskiin odottamaan uhriaan, mutta ei ihan kuitenkaan. Mulla alkaa olla myös ohi sellaiset fanitushommelit, etteikö voisi siinä tupakkakaopissa puhua luontevasti paljastelusta vaikka Sauli Niinistön kanssa.
En sittenkään voisi, jokin raja on minulla. Se on siinä, kun pelkään niitä unia, joissa Sauli Niinistö tekee seksikkäitä temppuja ystävättäreni kanssa. En ole niitä unia vielä nähnyt, mutta olen koko viikon kuvitellut näkeväni. Pelottaa. Eikä se poplari edes tule mistään populääristä ja vyöllisyydestä, vaan kangaslaadusta. Popliini on tiukkaloiminen, tavallisesti merseroitu puuvillakangas (myös muita materiaaleja voidaan käyttää, kuten silkkiä tai villaa), jossa on hienoja ripsiraitoja. (Lähde wikipedia.) Ainakaan mulle tuo ei sano mitään. Mitä vittua on ripsiraidat? Onko pillukarvojen värjäämiseen jokin oma aine?
Muusan mielestä mun luo ei kukaan jää, koska olen tällainen mulkku. Se on niin nätisti sanottu. Harva mies voi sanoa minulle sellaista. Sanon sille, että kyllä minä olen sinua vihannut. Sitten taas melkein liikututaan ja seilataan myrskyssä eteenpäin. Ihan rauhassa. Että rakkauttahan tämä aina vaan.
Muita ilmaisuja joilla minua on luonnehdittu kuluvalla viikolla ovat: ihmetabletti, horo, mulkku, rakas, vuotosankari, pilviäiti, ukkosenjohdatin, personal love trainer, rakas lapsi, äiti ja aurinko. Osuvia, kieltämättä.
Nyt mä yhtäkkiä unohdin mitä olin tekemässä ja sanomassa. En päässyt sinne saakka vielä. Pesen varpaanvälit ja lähden jatkamaan festareita. Unohdin hakea sitä jaloviinaa. Voisko joku tuoda sellaisen taskumatin jonnekin naistenvessaan?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti