Puhdas

Marraskuussa on paistanut aurinko kaikkiaan 12 minuuttia. Aika hyvin. Olen missannut ne minuutit. Peiton alla tai toisessa kaupungissa. Ehkä siellä paistoi enemmän.

Marraskuu on muutenkin hipsinyt huomaamatta ohi. Se on kyllä on ollut niin täynnä itseään. Kohta varmaan tajuan, että on joulukuu. Ei ole edes joulukalenteria. Ehkä sitten ensi vuonna. Ehkä ei koskaan. Lapselle ostin. Ja Pialle Barbie-kalenterin. Ne saa riittää.

Tänään lääkäri soitti. Se sanoi, että olen viimeistä näytettä myöten puhdas. Olin helpottunut. Kysyin, että jatkanko tätä nappihommelia vielä ja se sanoi että jatkan. Sanoin että väsyttää, olen kipuilevan turvonnut ja saan raivareita. Myös keskenäni kolmelta yöllä. Tai alan itkeä ilman syytä. Sille ei oikein voi mitään. Onneksi kuitenkin tiedän, mistä se johtuu, niin osaan suhtautua siihen tarvittavalla huvittuneisuudella ja välinpitämättömyydellä. Juon yötä päivää ja leikin että se auttaa turpoamiseen. Vettä juon. Kävelen edestakaisin, venyn ja seison käsilläni. Ja vuodan tietenkin verta. Nyt vähemmän jo. Särkylääke oksettaa. Ei napin nappia viiteen päivään. Aina kun elämä on sotkussa, seison käsilläni ja teen kärrynpyöriä. Ajattelen hyvin vähän. En jaksa puhua. Hetkellinen kääntyminen väärinpäin on melkein aina hyväksi.

Eilen aloin hillittömästi itkeä, kun sain tietää maailmaan syntyneen uuden ihmisen. Menin aikakoneella monen vuoden taakse ja haistoin vastasyntyneen. Katselin sen piikitettyjä kantapäitä ja varastin sen sinisängystä aamuyöksi tissille. Joulukuun lapset saavat minut veteläksi ja rintani turpoavat, alkavat tuottaa maitoa.

Pesin tänään pyykkiä ja muistelin muita unohtamiani asioita. Katsoin samalla David Cronenbergin uusimman, Maps to the Stars. Tähtikarttoja. Vähän kipuilevia ihmispoloja joiden elämä vain epätoivoisesti tapahtuu päin vittua. Se on normaalia. Kuolemassa ei ole ollenkaan paskaa ja kusta. Verta on ja se roiskuu hillitysti. Harvoin kameraan. Julianne Moore kuolee siivosti ehostettuna ja päänkuori palasina, vaipuen valkoiseen laiskanlinnaan. Lääkesekoitustakin tarvitsee ottaa vain kourallinen ja siihen vähän energiajuomaa päälle, niin loppu tulee hillitysti ja eritteettömästi. Käsi kädessä ja tähtiin feidaten. Söpöys sentään.

Aivoissakaan ei pitäisi olla mitään häikkää, mutta nekin heittävät kärrynpyörää. Katson pyykkitupareissuilla kuuta. Se suurenee. Ajattelen, että Julianne Moore alkaa olla nyt siinä kuosissa ja iässä, että tykkään siitä paljon. Varsinkin jos olen lääkitty. Ja on pimeää ja kuu suurenee. Joku on jättänyt talon ulkorapulle kaukosäätimen. Olisikohan soveliasta istahtaa siihen katselemaan kuuta ja yrittää vähän säätää?

Murran pienen kimpaleen parmesaania ja etsiskelen punaviiniä kaapeista. Ehkä kuolen niihin hillitysti ja kuset housussa, ilman että kukaan takoo päätäni tohjoksi.