30.12.2014

Vahinkojoulu


Olen säästynyt lähes kaikelta. Ja samalla en ollenkaan.

Kummallinen epäflunssa kaatoi - tai istutti - minut hyvissä ajoin ennen joulua. Lapsikin karkasi ajat sitten isänsä matkaan, joten olen saanut jättää tekemättä kaiken, mitä suunnittelin. Suunnittelin joulurauhan, jota vietän siemaillen punaviiniä ja teen siinä sivussa yötä päivää jotain omaa. Syön jossain välissä paljon kalaa. Valvon ja nukun miten sattuu huvittamaan.

Ei mennyt mikään kuten suunnittelin, sen sijaan meni vähän kuten Strömsössä. En kyllä tiedä miten se siellä menee, mutta luulen että erilailla kun mulla. Joulun ihme tuli kuin tsunami ja pyykäisi mukaansa.

Aattona olin sen verran jaloillani, että pakkosuoritin pyykkitupaa. Se on mukava jouluperinne. Ainakin silloin, kun pää ei räjähdä kumartuessani tonkimaan kalsareitani kuivurista. Nyt se räjähteli. Näin sellaisia pieniä joulutähtiä tuikkimassa kaikkialla ja päässä suhisi. Ajattelin että tältä tuntuu kun keijut imuroivat aivoistani pölyä. Tai levittävät keijupölyä. Ihan miten vaan.

Hyväksyin sen, etten välttämättä saa mitään jouluateriaa tässä kasattua. Sitten soitti Muusa ja kysyi että tulenko sen äidin luo syömään. Oi, tulen. Ja voi äiti sentään mitä se oli tehnyt. Kaiken. Ihan kaiken. Oma äitiyteni kalpeni ja hapertui siinä näkymättömiin. On aivan pakko tunnustaa, että tunsin itseni ensimmäistä kertaa vuosikausiin lapseksi. Joksikin muuksi lapseksi kuin se mikä olen ollut.

Minulta ei odotettu yhtään mitään.

Oikean lapsuuteni joulut olivat kuin nuorallatanssia. Ellei isä hävinnyt jo kuusenhakureissulla juopottelemaan, tapahtui jotakin yhtä murhaavaa. Koskaan ei tiennyt mitä tapahtuu. Tunsin kai lähinnä pelkoa, vastuuntuntoa, kauhua ja väsymystä. Salaa ehkä toivoin joulun ihmettä. Tuskin kuitenkaan osasin toivoa. Se oli enemmänkin sellaista lumihankipainotteista ja kirkkaan viinan katkuista joulua. Sitä osasi enintään olla toivomatta.

Myöhemmin on ollut parempiakin jouluja. En tiedä voiko niitä laittaa mihinkään järjestykseen. Puolilaitosjouluja, turvallisia perhejouluja ja omia pienen perheen jouluja. Joitakin jouluja sisarusten tai ystävien kanssa ja ensimmäinen joulu vastasyntyneen kanssa. Aika usein minulla on on ollut tunne siitä, että minun täytyy jotenkin lunastaa paikkani. Varoa etten tee mitään väärin. Väistellä erilaisia traditioita, etten jäisi kiinni siitä, ettei niitä ole. Uskoa ettei ole olemassa mitään pyyteetöntä antamista ja välittämistä, vaan lasku tulee aina perässä. Aikuisena ehkä vähemmän, mutta aikuisuudenkin jouluja on varjostanut se, että olen aina osaltani vastuussa. Lapsen myötä olenkin ikuisesti vastuussa siitä, etten häviä kuusenhakureissulla tai, että lanttulaatikko on kypsää ajallaan. Se vastuu on normaalia.

Luulen että sain lapsuuteni joulun vahingossa ja lahjana. Siksi etten ole kenenkään lapsi tai tytär. Ei painolastia. Ei odotuksia. Joku otti minulta kaiken vastuun pois. Se päättyi sillä hetkellä, kun ojensin punaviinipullon emännälle. Meillä oli hauskaa. Kun muut jo nukkuivat, istuin Muusan äidin kanssa puoli viiteen asti aamulla puhumassa ja kuuntelemassa. Vähän flunssatokkuraisena ja pehmytpäisenä. Puhuimme paljon lapsista ja vanhemmista. Äitiydestä ja isyydestä, traumoista, onnesta, kuolemasta, rakkaudesta, menetyksistä, uskosta, toivosta ja suhteista. Vähän kaikesta.

Kävelin yöllä kotiin. Pakkasta oli varmaan parikymmentä astetta. Halusin kävellä, vaikka olisin voinut jäädä nukkumaan. Tuntui kuitenkin, että on käveltävä pois siitä läheisyydestä ja saavutettava taas omansa. Kokeilla ajatuksella sitä mitä sisällä heräsi. Ajateltava vähän lasta joka nukkuu jossakin kaukana. Ruokittava kissa. Ajateltava sitä, kuinka olen äkkiä kasvanut näin vanhaksi. Ja nähtävä jouluyö, koettava sen hiljainen lamaannus.

Maailma kimalsi. Oli aivan hiljaista. Koko matkalla en nähnyt yhtään ihmistä. Maailma näytti kidesokerin ja mustapippurin sekoitukselta. Varsinainen rään ja yskösten satumaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti