Olen muutaman päivän miettinyt, kuinka tyhmä ja yllytysaltis välillä olen. Jos joku ehdottaa jotain täysin ylimitoitettua ja tarjoaa esimerkiksi mahdollisuutta rämpiä suossa, takoa päätä seinään tai astua uppoavaan laivaan - tai edes ruosteiseen naulaan - niin saatan innostua. Joo, tämä kuulostaa ihan mun jutulta, kiitos kun kysyit. Minä tulen.
Koskaan ei kyllä ole sellainen tunne, että piilottelisin kynttilää vakan alla. Ei mulla ole kynttilää. En ole järin fiksu tai osaava millään tavalla. Silti pääsen tekemään ihmehommia. Vai onko se juuri siksi. Tai siis pääsen tekemään aika usein juuri sitä mitä hamuan.
En tiedä johtuuko se siitä, ettei minua enää niin hirveästi kiinnosta onnistunko vai en, mutta yleisellä tasolla sellainen suojuoksu on kiinnostavampaa kuin suoraa moottoritietä eteneminen ilman sääntörikkomuksia. Kokeilla pitää. Aina kun olen uponnut, olen myös pulpahtanut takaisin pintaan.
Eikä mua ole aikoihin kiinnostanut se, mitä muut ajattelevat tekemisistäni. Huhupuheet ja selän takana nyrpistely ei näy eikä kuulu tänne asti. Silti tunnen melkein myötätuntoa niitä parkoja kohtaan, joilla on niin paha olla, että se täytyy kanavoida kiertämään aina jonkun toisen elämän kautta. Aivan kuin paheksumalla jonkun toisen olemista ja elämää, voisi saavuttaa rauhan ja tasapainon. Ei voi. Ja se muuten näkyy naamasta. Kauniit naiset myrkyttyy ihan itsestään, sisältä päin. Se ei muuten oikeasti ole ulkonäköongelma. Ei sitä, että nenäsi olisi liian iso tai kätesi liian pienet. Se on itseaiheutettu rutto, eikä siihen ole lääkettä. Tervan juominen ei auta.
Näkyy se miestenkin naamasta. Törmäsin mieheen muutama viikko sitten baarissa. Se oli niin pöhöttynyt ja humalassa, etten tunnistanut sitä ensin. Ihmettelin, kuinka en syksyllä nähnyt sitä samaa. Jatkuvaa juomista ja pilvessä kellumista. Miehellä oli sellainen ruttovamma kaikkea kohtaan. Kaikki muut ihmiset ja olosuhteet jotenkin pilasivat sen elämää jatkuvasti, kaikki eksät oli umpihulluja, sairaita ja tyhmiä ja se itse ei ollut tehnyt elämässään yhtäkään virhettä. Mutta sekin on valinnut sellaisen elämän. Chillailua, syyttelyä, ylemmyyttä ja känniä. Sille varmasti ihan hyvä ja sopiva elämä. Eläköön.
Ei ole oikein aikaa ja kiinnostusta ryhtyä elämään toisten asettamien yksityisten sääntöjen, moraalin ja trendien mukaan. Kyllä minä jotain perussettiä noudatan itsekin. Ja puhun erityisen rumasti kanssaihmisistäni jos huvittaa. Tuomitsisin varmaan konekiväärillä, jos uskaltaisin. En kuitenkaan loputtomiin haudo joukkomurhia. On vaikea rajata ihmisiä pois reviiriltäni, mutta rajaamalla saan lopulta aina lisää tilaa, ilmaa ja maailmaa haltuuni. Ja ne oikeasti rakkaimpani olen valinnut hyvin. Miehet ja naiset. Ja aina sen vapautuvan tilan täyttää jokin. Joskus rutto, mutta enemmän mä kyllä nyt näen vihreää nurmea. Eikä aitaa missään. Taidan olla lehmä.
Hyvä elämä on joskus ihan paskaakin, se siitä tekee hyvän. Täytyy muistaa kiittää itseään jos pää oikeasti pamahtaa.
Rakastan tätä kuherruskuukautta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti