1.2.2015

Nälkä




Olen ajatellut asioita jotka tulisi kieltää. Ainakin Paulo Coelho ja Avaran luonnon jaksot, joissa norsunpoikasille tapahtuu itkettäviä asioita. Varsinkin krapulapäivinä. Minulta niitä ei tarvitse kieltää. Katson norsunpoikasia lähinnä turvakodissa ja siellä saakin itkeä tai mököttää tai kieltää kaiken ja tunnustaa. Ehkä myös ilmainen alkoholi pitäisi kieltää. Poikien saunaillat. Ja miehet. Ai niin ja ne latteäidit, jotka vie lapset säilöön kasvamaan kieroon ja itse juovat päivät pääksytysten lattea. Siitä ei seuraa mitään hyvää. Katsokaa nyt minuakin.

Minäkin olin kerran sellainen mikrokahviäiti, joka vei lapsen säilöön. Siellä ne sanoivat ettei heillä keinot riitä. Ammattilaiset. En kyllä tehnyt siihen niille toista vauvaa siihen kitisemään. Menin töihin juomaan kahvia, jonka joku muu keitti, niin ettei tarvinnut lämmittää aamukahvia iltakahviksi mikrossa. En tykkää vauvoista tai lapsista. Paitsi poikkeuksista. Niitäkin on nykyään aika paljon. Tykkään latesta ja edullisesta päivähoidosta.

Hormonihäröilyn vähän hälvettyä, olen suhtautunut kieltämiseen kielteisemmin. Mun työperäiset lapset haluavat teloitukset takaisin toreille. Niitten mielestä pojat ansaitsevat tulla teloitetuiksi. Varsinkin jos ne tulee vaikka koulussa samalle luokalle ja ihastuvat! Hyiiiii. Kymmenvuotiailta tytöiltä voi ansiokkaasti oppia kaikenlaista. Minäkin haluaisin että joku tulisi minun kanssani samalle luokalle. Joku hyiiiii.

Hormonien palattua epätasapainoon, olen huomannut että on olemassa myös joukko naisia joita ei tulisi kieltää, vaikka kovasti tekisi mieli. Juttelin Terapeuttini kanssa perjantaina muutaman sanan ja hän osasi kertoa hienoja juoruja minusta. Tai siis osaisi. Kielsin kertomasta. Hän alleviivasi niiden kaameutta ja mehevyyttä. Sen siitäkin saa, kun puhuu ihmiselle. Ihmisille. Luulen että ne puheet ovat jo hieman vanhentuneita, mutta niin olen minäkin.

Ihmisenä en aina muista, että kukin tekee virheensä ja ratkaisunsa olemassolevien resurssiensa mukaan. Eli elää sitä elämäänsä joka on käsillä. Jos on kykenemätön antamaan armoa ihmiselle ja vielä siihen päälle itselleen, on tiedossa aikamoinen määrä myrkkyä ja halvaannuttavia aineksia. Rajansa saa säilyttää, mutta toisten elämän ruotiminen vihalla ja pyhällä katkeruudella ei voi tuottaa kovin suurta onnea. Vaikka se oma hyvinvointi, onnellisuus ja tyytyväisyys siinä taustalla kummitteleekin. Ei minua vieläkään haittaa jos minusta puhutaan pahaa tai minua pidetään sietämättömänä. Jos joku saa siitä puheestaan oikeaa iloa ja elämänvoimaa ja -arvokkuutta, niin antaa mennä vaan.

Tulen kyllä surulliseksi, mutta se on taas omien resurssieni mukaista surua. Itken vähän ja vaihdan ehkä muutaman sanan ystävän kanssa. Eilen vaihdoin ne sanat ja nukuin päiväunet. Sitten oli pakko mennä kotibaariin juomaan kahvia ja lueskelemaan kirjaa. Kävin ensin kävelyllä ja moikkaamassa lasta. Lapsen ilmeessä pilkahti ilo ja oma rakkaus läikkyi hetken aikaa paikoillaan.

Tunnen itseni jotenkin kokonaisemmaksi taas, kun hormonisumu on poissa. Vähän iloa ja vähän surua. Ei mitään sellaista riipivän yllättävää raivoa tai masentuneisuutta ja sekavuutta. Kaikki näyttää puhtaammalta ja värilliseltä.

Kaikki ihmiset näyttävät kivoilta ja on leppoisaa istua ja puhella niitä näitä. Horoskooppeja, juhlia, ruokaa ja täytekakkua. Kirjoja ja elokuvia ja menneitä ja tulevia esityksiä. Kulttuuriähkyä. Naiset eivät tunne vesimiestä, joka minun pitäisi tänä vuonna löytää kumppanikseni, mutta yllättäen kotibaarin molemmat pojat ovatkin vesimiehiä! Tai miehiä ne kai jo ovat eivätkä poikia. Pitää lopettaa pojittelu. Karvaisia ja tatuoituja äijiä ne ovat. Kosin varmuuden vuoksi molempia ja pyydän niitä tekemään mulle makkarakeittoa. Ei ne halua naimisiin. Eivät usko sellaiseen. Toinen kyllä lupasi tehdä sitä makkarakeittoa. Nyt vaan sitten odotan.

Kun elää vanhaksi, tottuu siihen, että se makkarakeitto on joskus vaan itse tehtävä, jos ei halua kuolla nälkään. Olen saanut takaisin myös normaalin nälän. Ruoannälän ja seksinnälän ja ihonnälän. Sanojennälänkin. Hymyilen sille. Tänään olen valmis tekemään sen makkarakeiton, ilman sen suurempaa katkeruutta. Aloitan kuherruskuukauden itseni kanssa.


2 kommenttia:

  1. Tuli mieleen, että tälläisiäköhän se Sylvia Plathkin pohdiskeli. Siis eläessään.

    VastaaPoista
  2. Sehän paistoi sitten lopulta itsensä. En minä ehkä sitä. Siskonmakkarakeittoa.

    VastaaPoista