26.2.2015

Suojeluskunta



Luulin olevani kännissä tai krapulassa, mutta olinkin kuumeessa. Aika sinnillä tuli vedettyä viimeisintä pyhäpäivää pulkkaan. Onneksi kostea ja täytekakkuinen viikonloppu veti rajan vasta sunnuntain iltapäivään. Meillä oli rakkaan naiseni kanssa perinteiset lauantaietkot. Ne on sellaiset, että aika usein syödään herkkuja ja mä laitan tukan huonosti. Ja huulipunaa. Joskus tukkaan ja seiniinkin. Joskus föönataan alusvaatteet kuiviksi ennen lähtöä.

Oli vähän vaikea lähtö. Mietittiin kaikkia vaihtoehtoja. Kun oli lupauduttu sinne ja tänne ja teki mieli vaan jäädä tänne. Pohdimme sellaista musakoodistoa päiville. Että tänään oli päivällä ihan Ville Ahonen olo, mutta sitten se onneksi vaihtui Ville Leinoseksi vaikka oli jo lähes Topi Sorsakoski. Olemme yhtä mieltä siitä, että pahin mitä ikinä voi olla, on Ville Ahonen. Se on lähes sama kuin itsemurha. Marras- ja joulukuussahan siitä ei saa edes puhua ääneen, mutta nyt kun valo välillä jo viiltelee iiristä, niin voi kuiskata hiljaa ääneen sen todeksi. Jollekin joka ymmärtää. En olisi halunnut poistua kodin hämärästä  ollenkaan. Oli vähän sellainen tunne, ettei tästä oikein mitään hyvää, jos ei nyt katastrofiakaan.

Onneksi psyykkasimme toisemme ensin sinne minne pitikin, sillä se oli täynnä syntymäpäiväkakkuja ja tyttöjä. Mulla menisi vuosisata oppia tuottamaan sellaista mömmöirstauden määrää. Söin sitä vuosisadaksi varastoon. Tai niitä. Saavutin jonkinlaisen sokerikooman. Siinä tilassa ei kovin paljolla ole mitään väliä. Omilla puolittaisen ikävän ja kiusaantumisen ja alakulon tunteilla.

Kävelimme kavereiden kanssa kaupunkiin. Mietimme matkalla, kuinka mukavaa onkaan olla samanhenkisten ihmisten seurassa. Ja sitä, millaisia kysymyksiä ihmiset pahimmillaan toisilleen esittävät. "Mitä kuuluu?" ja "Mitä teet työksesi?", ovat aina pahoja. Siinä sitten seisot mykkänä ja savuat, kun et tiedä mitä sanoa. Useimmat kai tietää. Meitä ei oikeastaan kiinnosta. Siksi tulee sellainen olen väräjävä puhevammainen -olo ja kiusaannus. Tietenkin meitä kiinnosti, että mitä meille kuuluu ja ketä me oikein ollaan ja mihin M:n vaatekassi on jäänyt. Sellaiset konkreettiset lähiasiat kiinnostavat. Ja se, pitäisikö käydä Vuoren luona välimatkapissalla ja silittämässä kissoja, ennen Cosmojen keikkaa.

Lopulta mä päädyin kotibaariin funkkaamaan. Sinne päätyi kaikki muutkin. Jostain löysin uuden seurallisuuden vaihteen, jonka väänsin aika uusi ihminen -asentoon. Puhuin naisen kanssa, joka sanoi että aina kun se katsoo mua, se miettii että oonkohan mä saanut makkarakeittoa tai munaa. No makkarakeittoa oon saanut, kiitos vaan itselleni. Sen munan suhteen on heikompi happi. Saatoin salaa tehdä sellaisen siveyslupauksen itselleni. Ei turhaa munaa minuun kiitos. Ei ainakaan liikaa siis. Ja se on myös pitänyt. Lopetin myös kirjanpidon sen suhteen, sillä viime vuoden tilastot olivat niin masentavia ja panopäiväkirjastakin loppui sivut. Lupasin kyllä heti tiedottaa jos munahommissa tapahtuu muutoksia, edistystä tai lipsumisia. Ehkä. Jotenkin ei vaan huvita.

Puhuin myös mukavan nuoren miehen kanssa musiikista  ja musiikista ja jotain sellaista. Sanoin että mun on pakko juoda nyt viinaa, koska mulla on vähän ristiriitainen olo, koska Tekokuukin löysi lopulta tien meidän pyhättöön. Jotenkin en osannut sanoa sille mitään oikeaa. Olisin sanonut jos olisin jaksanut olla minä. Olen joskus oman itseni paras suojeluskunta.

Sitten tuli kuume. Nyt se on jo mennyt pois. Ei tee mieli makkarakeittoa eikä suklaata. Vasen korva on tukossa. Jos joku silittäisi minua nyt, kuolisin. Tuhkatkin kuolisi pesästä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti