21.2.2015

Suru(t)yö



Kuherruskuukauden katkaisee tämä valvottu suruyö. Tai tämä taitaa olla jo toinen. En tee surutyötä niiden kanssa, jotka ovat jo kuolleet. Valvon suruyötä niiden kanssa jotka ikävä kyllä vielä elävät.

Avasin juuri ikkunat. Sisälle valuu vähän ilmaa ja paljon piipitystä. Peruuttavat lumia autojen lavoille. Sataa vettä. En osaa keskittyä muuhun kuin kahvin juomisen. Tekee mieli imuroida. On niin pölyinen olo.

Etsin vanhaa valokuvaa ja silmille pamahti jotain mitä en halunnut muistaa. Niitä haudattuja ihmislihoja. Mietin että pitäisikö minun miettiä niitä jos ne itkettävät? Olen ollut kaksi tuntia katkera. Samalla olen lukenut noin 500 sivua taidelehteä. Sitten olen kuitenkin vähän itkenyt ja surrut sitä kuinka yksin olen. Vähän ruvella ehkä, kaikesta hyvästä huolimatta. Kutinan verran.

Olen herännyt, syönyt, lukenut, hinkannut kylppäriä, kirjoittanut, elänyt väärää päivää. Ilmeisen pitkä masennuskausi meneillään. Veikko Lavilla oli muistaakseni samanlainen ainakin yhtenä aamupäivänä.

Toisen yön saldona on kassillinen vittuilua. Täytyy ehkä luopua kotibaarista, jos siellä käyminen itkettää. Saatoin herkistyä kyllä siitäkin, kun joku veti livekaraokessa Stand By Me:n ja tajusin ettei minulla ole ketään kenelle soittaa tätä. Tai ajatella soittavani. Soitan sen nyt tässä samalla kissalleni. Tai lapsenhan se kissakin on. Perkele.

Soitan ja laulan itselleni. Laitan ikkunat kiinni ja olen pimeä. Aamu varmaan armahtaa ja tarjoilee kaksi pannullista kahvia. Punaisesta pannusta ja vaaleanpunaisesta kupista. Kyllä kelpaa.

Tänään on kaikenlaista kekkeriä tiedossa. Puhuin psyykkauspuhelun naiseni kanssa. Sovittiin että mennään ensin vaatteet päällä kauppaan. Sitten mennään joka paikkaan ja lähdetään niistä pois.






Ei kommentteja:

Lähetä kommentti