Tiikereiden kanssa

Unikaverit 

Tupakkapöytä 

Taivaallinen jää 

Kannatti aloittaa tämä kuherruskuukausi. Aloitin sen sunnuntaina makkarakeitolla. Ihan itse tein. Tein siitä tarkoituksella sellaista tunnepohjaista lohturuokaa, jota parempaa ei oikeastaan olekaan, kunhan tunteet vain ovat kohdallaan. Siinä oli aika paljon pippureita, chiliä ja garam masalaa. Ruokosokeria ja valkosipuliakin oli. Ja makkaraa. Tunteitakin oli; iloa ja himoa. Helvetisti makkaraa oli, sanoinko sen jo? Sen syömistä ei voinut lopettaa. Söin sitä koko päivän, kaikissa huoneissa, sohvalla ja tietokoneella. Ja yöllä. Ja seuraavana päivänä. Taisin mennä siitä vähän sekaisin.

Eilinen maanantai meni kellonaikoja ja numeroita opetellessa. Ehkä cayennepippuri tekee sitä. Katsoin väärin kelloa ja ryntäilin kadulla viimeiseen mahdolliseen bussiin. Törmäsin tietenkin heti makkarakeittomieheen. Se halusi tupakkaa, mutta minulla ei ollut. Ähäkutti. Ei makkarakeittoa, ei tupakkaa. En ehtinyt kertoa, että minulla on intokiire, koska olen vetkutellut kotosalla ja nuollut makkarakeittokattilaa puhtaaksi. Ei se mitään. Enää ei tee mieli. Odotan innolla seuraavaa mielitekoa. Luulen että sekin on lihaisa. Tai jauhoisa. Kuinka vain. Ei kannata olla ilman, kun kaikki on käsillä. Kuherruskuukaudelle kannattaa antaa mahdollisuus. Tai kaikkensa.

Illansuussa sain kaikki työperäiset lapseni lähetettyä peilin kautta kotiin. Jäkätin niille, kun ne juoksivat ympäriinsä ja katosivat minulta ja huolestuin. Jäkätin itselleni. Että älkää kadotko minulta vaikka olenkin tällainen! Älkää antako tämän tarttua!

Kollegani ajoi minut keskelle ei mitään. Tai vähän jotain, mutta pimeydessä sitä ei erottanut jostakin. Se oli kuitenkin uusi maailma ja ihana satu. Se oli melkein tavallinen koti, jossa odotti salaatti ja punaviini. Ja suklaakeksit. Ja tiikerit. Ja erinomaisen viehättävä ja suorasukainen emäntä. Emäntä oli siivonnut koko päivän. Koska minä tulin sinne. Meinasin kuolla onnesta!

Pölisimme koko illan. Ja minä sanoin liian monta kertaa, että tuntuu kuin olisin tullut kotiin. Ja että olen hyvin katellinen tästä. Ei se silti mitään, vaikkei se ole omani. Puhuimme vähän hulluudesta ja sairaudesta. Kuherruskuukaudesta. Rakkaudesta ja siitäkin, kuinka suunsa pitää joskus saada auki. Emäntä ei millään saanut kiinni siitä, kenen kanssa oikein vietän juuri nyt tätä kuherruskuukautta. Kiljaisin ääneen että minun tietenkin! Kenen muun? Tänään voisin lisätä, että vähän kai sitten emännänkin kanssa.

Sain valita mieleiseni makuusopen. Otin sen jossa tiikerit valvoivat unta. Siellä oli pimeää. En meinannut malttaa nukahtaa, kun käperryin pimeään ja lämpöön. Olin silti täynnä unta ja oikein hieroin itseäni pimeää vasten. Ajattelin että voisin elää tässä pimeydessä ja hiljaisuudessa ainiaan ja ikuisesti, tästä hetkestä eteenpäin. Varsinkin jos minulla olisi joku pimeä metsuriseksuaali tässä vieressä, jonka kanssa jakaa lukemattomat huoneet ja kerrokset.

Heräsin aamulla seitsemältä ja kahdeksalta yhdeksältä ja kymmeneltä. Pinnistin silmiä umpeen, etten vain nousisi ja lähtisi etsimään kahvia ja pilaisi mahdollisuuksiani jatkaa ikuista unta tiikereiden kanssa. Kun lopulta hipsin keittiöön, siellä odotti isäntä kahvin kanssa. Join kaiken ja lisää. Tehtiin heti töitä. Hitaasti mutta varmasti. Välillä huokailin. Silittelin mattoja. Katsoin lumisadetta.

Isäntä väitti, että juuri metsuriseksuaaleja niillä kulmilla riittää. Hän etsii minulle yhden ja sitten kohtaloni on sinetöity. Sanoin että ei sillä metsurihommalla ja parrakkuudellakaan ole niin väliä, kunhan sietää minua. Voi tykätäkin. Isännän mielestä saattaisin naisena olla ihan käyttistä, joten nyt taas odotellaan. Ei niin että pysähtyisin tähän odottelemaan. Jatkan kuhertelua, mutta pidän silti kaikki ovet selällään. Käsitin että minulle on lähestulkoon varattu puoli valtakuntaa taivaassa, josta on hyvin lyhyt matka saunalle. Saatan muuttaa sinne vähäksi aikaa. Ihan vähäksi. Vaikka kesällä.

Onnitteluni kaikille heille, jotka ovat jo muutaman vuoden osallistuneet salaliittoon, jonka perimmäinen tarkoitus on saada minut muuttamaan Iisalmeen. Nyt ei heitä monella kilometrillä ja olosuhteet ovat satumaiset. Kaikki alkaa olla partakarvan varassa. En olisi koskaan uskonut.

Ajelimme yhdessä puukaupan kautta töihin. Ostin lapsille eläväksi malliksi bonsaipuun. Yksi pojista rojahti tyhjän paperiarkin päälle ja sanoi, että minä rakastan tätä paperia, minä rakastan. Minusta tuntui ihan samalta.