Minun maljakkoni on syvempi kuin rakkauden jumalattaren
ja itsessään yhtä tyhjä
Mutta nyt, kun joku tuntematon on pannut siihen ruusun,
mahtavamman elimen kuin siihen mahtuu
Nyt en tiedä miten tunnustaisin lapsen
sylini syvyydessä
Sanottiin erään Valon miehen olleen asialla
mutta juuri ennen sitä minä makasin Pimeyden kanssa
Minä, ihmisen tytär, olen synnyttänyt kaksoset
eri isistä,
pahan ja hyvän
enkä minä näe niitten eroa.
- Gunnar Ekelöf
Muhin Ekelöfin sylissä aamun. Kun mies kirjoittaa naisena, se jää kiinni kyrvän koosta vaikka allekirjoittaisi itsensä Emmaksi. Nainen ei jää kiinni sen kokoon. Ne ovat muita mittoja, jotka tekevät rakkaudesta runoutta.
Mietin hetken, pitäisikö luopua Ekelöfistä. Minähän vien itselleni vahingollisia kirjoja puiston roskikseen. Niitä ei voi kierrättää normaalin kirjan tavoin, sillä se on huonon karman ojentamista seuraavalle uhrille, silmät kirkkaina. Taidan viedä Ekelöfin kokopäivähoitoon. Kyllä se siellä pärjää, aikuinen ja kuollut mies.
Pidimme eilen P:n kanssa Harlekiini-istunnon. Eka pano oli vasta sivulla 110 ja ihan paska. Silti oiva tapa houkutella miehiä baaritiskillä, on lukea ääneen sitä, kuinka vyönsoljen avaaminen on naiselle mahdoton tehtävä, mutta jonka suorittaminen johtaa aika nopeasti orgasmiin, joka vie ennalta tuntemattomaan aikaan ja paikkaan. Tämä on parhaita lukupiirejä joissa käyn. Tämänkertainen orgasmi oli kyllä vähän lattea. Kuvailematta jäi, minkä väriset alusvaatteet niillä oli tai mitä materiaalia. Jäi petetty olo.
Onneksi ilta jatkui sellaisen kevyen kevätsäpinän keskellä. Puhuttiin paljon. Enimmäkseen panemisesta. Myötäilin yleisen puutteentunnon suojissa. Imin jäävettä kuin sieni ja jauhoin E:n kanssa panoja ja miehiä murskaksi vielä pilkun jälkeenkin. Voi miesparat. Toivon meille silti maailman täyteen miehiä, jotka jaksavat panna. Ja avaavat suunsa. Maailmassa on jo liikaa miehiä, joiden pääasiallinen tehtävä on kuorsaaminen. Post coitum, animal triste.
Saatoimme me vähän puhua muustakin kuin jaksamisesta. Ehkä hellyydestä ja jakamisesta. Ja minun onnekkuudestani tietenkin. Halasimme kadulla ja sanoin, että toivottavasti joku tulee panemaan sua kohta. Ja hymyillen kotiin. Koska olen aikuinen ihminen, saan keittää aamukahvin puoli kolmelta yöllä ja huokailla. Se on hellyyttä itseä kohtaan. Vaipua, juoda, liikkua hiljaa ja ansaita. Kuvitella rakkaus.
Jatkoin samaa teemaa aamulla. Puran itseäni kuin kulahtanutta villapaitaa. P on kärsimysnäytelmäni aktiivikorva. Tämä on varmaan sitä teemaa, joka on jatkunut koko alkuvuoden. Aivan kuin olisin rakastunut, mutta varsinaista kohdetta ei ole. Mutta mieliala heittää volttia, kevyestä melankoliasta iloon ja kutittavaan ahdistukseen. Samalla nauran.
Sitä, kuinka kaipuu on jäljellä, mutta se on hyvää kaipuuta. Antaa sen olla. En kykene mihinkään elokuvakäsikirjoitussuorituksiin nyt. Tiedän että jotain mieletöntä tapahtui. Siitä ei voi pitää kiinni, eikä siihen voi palata. Eikä se ole ollenkaan surullista. Vähän haikeaa vain.
Välillä pakahdun siihen, ettei tämä kaupunki tunnu antavan mitään. Siitä rakkaudesta, joka näyttää olevan kenen tahansa muun ulottuvilla. Silti saan aika paljon. Koko ajan. Melkein liikaakin. Mutta liikaa ei ole aina tarpeeksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti