4/24/2015

Tervaa ja lyijyä



Koko viikko on tähän mennessä ollut yhtä loppumatonta maanantaita. Positiivisiin asioihin ei ehdi reagoida ja enimmäkseen kaikki menee päin vittua. Olen alikehittynyt aivokapasiteetiltani ja elimeni vaahtoaa nopeasti yli. Päivät ovat sekasikiöitä, syntymättömiä lampaanlapsia ilman jalkoja. Lyijyä ja tervaa. Olen varmaan onnellinen.

Hankaloitan elämääni tarttumalla puolenviikon tiskeihin, marmattamalla suloiselle ja avuliaalle lapselle ja pakoilemalla tuttuja uusiin koloihin, vieraitten kahviloitten aukkopaikkoihin. En ole turvassa, olen eksyksissä, mutta tähän on totuteltava. Mukavuusalueelta on päästävä karkuun. Mielipuolisuus antaa odottaa itseään. Se kaikki mitä halusin sanoa, onkin mykkyyttä. Opettelen siis puhumaan. Sitä enemmän opettelen kuuntelemaan. En osaa kuunnella niitä, joista en välitä. Kuuntelen niitä joista välitän ja tajuan, etten ymmärrä sanaakaan. En edes nauhoitetusta keskustelusta. En osaa purkaa nauhoitettua keskustelua. Sekoan ja panen sekaan omiani, mutkistan suorat. Kuuntelen omaa ääntäni. Osaanhan minä puhua. Ajatella en osaa. Kirjaan ylös ja suoristan mutkia. Nauran omalle asiallisuudelleni. Se on teennäisintä mitä tiedän. Luulen tietäväni.

Joka aamu olen epätuotteliain ja laiskin sekasikiö, jota maa päällään kantaa. Joka ilta olen oppinut jotakin uutta, ajatellut liikaa ja ollut liian hidas. Vihaan oppimista. Inhoan sitä, etten osaa olla astia, johon vain kaadetaan kaikki, piripintaan. Olen yhä tuuliviiri. Pelkään sanaa valta. Keimailen sille unissani. Opettelen tiukkuutta. Ei ei ei ja ei. Se ei tunnu yhtään tiukalta. Kuuntelen nauhoitettua puhetta. Se kuulostaa siltä, että saan selville asioita. Kuulen kuinka kuiskaan. Kerro nyt. Annan liekaa. Minulla on aikaa. Minäkin kertoisin itselleni kaiken, jollen tuntisi minua. Vaativa ja intiimi ääni, lähes äänetön. En kerro kenellekään, ikinä. Sitten kirjoitan sen muistiin.

En saisi kirjoittaa Tyttöä. Kielsin tämän jo ensimmäisenä maanantaina. Mutta tänään olen saanut ainakin kaksi asiaa kasaan ja sopimuksen kolmannesta. Minä saan huvitella. Nyt ja huomenna. Jossakin välissä. Turvallisessa ja tutussa kolossa. Salaa nurkassa, peukalo suussa; kuunnella Ville Leinosta ja Muusaa ja suosikkikitaristiani, joka eheyttää minusta uskovaisen. Alan kuitenkin itkeä. Se tulee todennäköiseen tarpeeseen. Itku on jooga ja seinäkiipeily. Taidan olla onnellinen. Teen kirjaimia omasta päästäni, asiallisesti ja vaivihkaa, juoden ensin jokapäiväisen annokseni tervaa ja kusta, joka lirisee pääni tyhjistä sokkeloista suoraan lyijyisille varpaille. Vai reisille. Kirjoittaminen ei ole pelkkää perseellään istumista. On pakko kävellä ja juoda ja ajatella ja pissiä.

Punaviini on jossain kaukana, viikon takana, ystävien juhlissa, jossa Muusa sanoi, että olen kuin pontikkapannu. Muut naiset ovat jumalattaria ja palvonnan kohteita. On onni olla pulppuava ja humalaa nostattava salalaitos kuusikossa. Se joka ei koskaan lopeta. Pulp fiction. Keskinkertaisten ja samaa kieltä puhuvien muukalaisten salaseura ja perhe ja rakkaus. Olen antautunut sille ajatukselle, että kaikki on hyvin silloinkin, kun kaikki on päin vittua. Koska se hyvä tulee joskus takaisin. Ei voi lopettaa keittämistä ja pulputtamista.

Ja ne eit. Jos osaisin hetken istua tässä ja ajatella, jakaisin itselleni kunniamerkin. Siitä kun en sanokaan mitään, siitä kun väistän auliisti ja lähes huomaamatta. En puhu sinulle enkä sinulle. En ole olemassa teille. Siitä kun olenkin hetken olemassa siellä missä minua aina tarvitaan. Siitä kun huomaan pilvet joita lapsi esittelee, keskellä toria, kesken kaiken. Kato mutsi. Seistään ja katsotaan. Sitten syödään kalapuikkoja. Eikä millään muulla ole oikeastaan väliä.

Yhtenä iltana lapsi katsoo työtäni ja kysyy, että etkö sinä ole koskaan väsynyt. Oikeasti. Sanon, että olen aina väsynyt, etkö sinä huomaa. Mutta kun sinä teet koko ajan jotain ja kaikkea tuota, niin nukutko sinä joskus? Lapsi ei näe sohvannurkkaan pesiytyneitä päiväuniani tai runkkupornotyydyttymistä. Se näkee vain unilla kuorrutetun fetasalaatin, joka ilmestyy kuin itsestään sen nenän eteen. Ja uunituoreen Paperi T:n CD:n. Kasvatan musiikkilasta. Minua ei kasvatettu niin. En saanut yhdeksänvuotiaana kuunnella edes Abbaa. Koska se oli syntiä. Rakastan syntiä. Haluan lisää syntiä, kunnes kuolema meidät erottaa.

Ja kaikella on väliä. Hengityksen väli. Kuiskauksen väli. Ikävän väli. Askeleen väli. Välilyönnin väli. Sivulyönnin väli. Ei minkään väli.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Epistä

  Maija ja Suvi ”Te uskonette       meit' tuntijoiksi paikan tään, mut oomme       me myöskin matkalaisia kuin tekin.” * Kieltäydyn tied...