Nollaolosta ja noloudesta

Heräsin päivällä. Ihme on varmaan kuljettanut minut kotiin. Muistan istuneeni yöllä puistossa tupakalla Muusan kanssa. Aika pitkään. Toinen on sairas ja toinen on unessa, mutta silti pitää. Jäässä molemmat. Piti vaivihkaa kurkistaa sohvan alle ja päälle ja toiseen sänkyyn, josko Muusa olisi sittenkin pesiytynyt tänne. Tuntui että se on lähellä. Ei se ollut. Onneksi. Voihan sitä olla lähellä vähän kauempanakin. Luin viimeisen viestin, jonka olin lähettänyt aamulypsyaikaan. Olen elokuvissa. Vastaus oli napakka. Hyvä. Ota näistä nyt selvää.

Piti huolellisesti miettiä, tunnustinko yöllä rakkauteni Muusalle vai jollekin muulle. Esimerkiksi Mennenille. Rakkaudentunnustukset Muusalle ovat sellaista peruskauraa, josta ei tarvitse nolostua. Meillä on tapana julistaa rakkauttamme toisillemme ja jankata sitä tuntikaupalla silmät ja suut umpeen. Rakastamme siinä sivussa varmaan itsemme tärviölle. Kieriskelemme siinä kuin sikapossut mudassa. Krapulakauhun ja kuolemanjälkeisen ensikahvin jälkeen ajattelin päästää itseni päiviltä pälkähästä ja kysyin Menneniltä itseltään. Heti kun olin asetellut kysymykseni ja lähettänyt viestin, tajusin että jos en ollutkaan tunnustanut, niin tunnustin juuri. Kiroilin ja piilotin puhelimen tyynyn alle. Muotoilin silti uuden viestin. Syntyi välitön radiohiljaisuus.

Mietin P:n kanssa sitä kaikkea nolouden määrää, jota ihminen tuntee. Jota minä tunnen. Aivan syyttä. En siis suostu tuntemaan noloutta, koska tässä ei ole mitään noloa. Häpeää ja itseinhoa on aivan turha vaalia. Tekojensa seuraukset täytyy sietää, joten on syytä suhtautua niihin armollisesti ja rakkaudella. Niin tekoihin kuin seurauksiinkin. En minä ole tehnyt mitään pahaa. P antoi minulle rohkeusmitalin. Minulla on niitä kaappi täynnä. Mitään hyötyä niistä ei varsinaisesti ole. P sanoi, ettei jaksa olla rohkea, koska rohkeus ei ole enää tuottavaa, vaikka nuorempana olikin. Minä aloin miettiä sitä, että onko oma rohkeuteni tuottavaa? Ei todellakaan ja toisaalta kyllä. Muutuin tänään ainakin hetkeksi kauniimmaksi, rauhallisemmaksi ja ryhtini suoristui moneksi tunniksi. Sitten muistin, kuinka Muusa on määritellyt sekä itsensä että minut sinnikkäiksi pelkureiksi. Onneksi minulla on ihmisiä, joiden rakkaudesta en voi olla kovin epävarma.

Muistin myös, että puhuin niistä omista pahoista teoista aiemmin erään haastateltavani kanssa. Puhuin tietenkin itsestäni. Miettimällä tekonsa ja sanansa tarkkaan, kaikilta kulmilta ja tekemällä mielestään parhaan mahdollisen ratkaisun, voi jonkin ajan kuluttua päätyä huomaamaan, että on aiheuttanut valtaisan kaaoksen. Se muuttuu niin suureksi, että sen edessä ei voi kuin seistä ja todeta tehneensä jotakin hirveää ja tappavaa. Sellaista joka vaikuttaa monen muun ihmisen elämään heidän kuolemaansa saakka. Eikä korjausliikettä voi enää tehdä.

Pitäisikö siis olla tekemättä ja puhumatta kokonaan. Toisiko se edes hennon varmuuden siitä, että mikään ei mene pieleen, kunhan vain olen elämättä ja olematta. Ehkä on ihmisiä jotka eivät mieti. Ehkä on ihmisiä jotka eivät näe hipaisunsa seurauksia ja tuhovoimaa. Ehkä minun ei tarvitse ajatella tätä nyt.

Tämä on sellainen nollaolo. Rauhaton suvanto. Milloin tahansa jokin suuri ja tappava nielaisee minut. Jotkut kai kutsuvat tätä krapulaksi. Tekee mieli käpertyä, vuotaa verta ja itkeä. Katsoa jokin runo tai kuunnella kun joku lukee minulle ääneen. Niin paljon toiveita, jotka ovat niin pieniä, ettei niitä edes kunnolla näe. Ja kaikki toteutumattomia.