5/16/2015

Nyljetyt kivet




Toissayönä tai aiemmin, joskus kahden tai neljän maissa, ajattelin sellaista ajatusta, että taidan olla vähän stressaantunut idiootti väsynyt. Mietin, että voisin suosiolla jättää tämän kaupungin hetkeksi taakseni. Lähteä vaan. Mikään ei menisi rikki, tekemätön työ odottaisi kyllä ja saattaisin saada jotakin jäsentymään päässäni.

Lähdin sateeseen ja palasin sateeseen. Leikin reilut 24 tuntia olevani turisti. Ohi- ja läpikulkumatkalla. Suosittelen kaikille. Edes kovin pitkälle ei tarvitse mennä. Maailma on kummallinen paikka. Varsinkin sen lähialueet. Opin taas paljon kaikenlaista. Muistin miltä tuntuu olla tekemättä mitään ja sitten tehdä sitä vähän lisää. Puhuin kyllä tekemisestä. Kullakin on se oma juttunsa. Toiset laittaa kirjaimia peräkkäin ja toiset tekee rotanmyrkystä amfetamiinia. En sitten tiedä, missä on enemmän järkeä. Tai miten se mitataan, että jonkun juttu on just se sen juttu, joka peittoaa kaikki muut jutut. Savo näyttäytyi mulle hetken aikaa Suomen Breaking Badina. Viileempänä ja sateisempana vaan, muttei yhtä coolina.

Sitten tiesin että olen ollut tässä ennenkin.

Katsoin ulos ikkunasta. Ei sen kummempaa, rekisteröin sen kadun ja maiseman, otin kuvankin. Että olenko minä tässä ja missä on tässä, kun se on tässä vähän siellä sun täällä? Oliko ne muutkin siellä vai vain joku niistä ja missä ne muut oli jos ne ei olleetkaan siellä? Ja missä ne tästä ovat, vaikka ovatkin koko aika muka siellä? Mitä hetkeä elää, jos elää sitä samaa samanaikaisesti siellä ja täällä, eikä missään kuitenkaan ole ihan tässä, vaan maailma on tärähtänyt vähän vinksalleen ja poimulle? Ja siltikin on aina tässä. Ehkä sitä itse tärähtelee. Vavisuttaa maailmankaikkeutta hengityksellään.

Yksinkertaisia asioita. Onnettomuuksia, iloja, elämänkohtaloita, murhayrityksiä, talven alkua, eksymistä ja pois lähtemistä. Olen vähän jäässä kun ajattelen sitä. Kuinka vähän vinksallaan ihmisen täytyy olla ja se suljetaan heti vähän kauemmas päätieltä. Ihminen on niin hauras ja paljas. Sairaskin. Maailma on niin kapea ja heiveröinen.

Aiemmin sanoin unohtaneeni välistä jotakin lämmintä ja isoa. Sitä ei enää ole. Se on kasvanut pienemmäksi ja se on nyt haalea kuin kesäöinen kivi. Nykyisin nyljen tällaiset möykyt alkuunsa. Tai ainakin luulen niin. En jaksa kantaa niitä. Järjettömintä elämässä saattaa olla nyljetyn kiven kantaminen.

Jostain syystä mietin aamulla Prinssiä. Kun vielä makasin sängyssä. Siitä on varmaankin aika tasan kaksi vuotta, kun se lopetti minulle puhumisen. Tai ei lopettanut puhumista vaan ei koskaan vastannut viimeiseen lauseeseeni. Ellei sitä kohtaamista sairaalan ja kuoleman välimaastossa viime syksynä lasketa. Sitä ei voi laskea. Mietin miltä tuntuu olla ihminen, joka ei sano tai vastaa mitään. Harva ihminen osaa olla sellainen muuri. Minä olen tavannut kaksi sellaista elämässäni. Se on aika paljon. Ehkä kolmekin, mutta kolmannen olen unohtanut. Se häilyy jossakin optiona. Kolmas kerta toden sanoo. Tai neljä. Itse olen neljäs. En puhu Kainalosauvalle. En ole puhunut kohta kahteen vuoteen. Puhun heti, jos löydän syyn.

Luulen aina että pelko estää meitä tekemästä kaikenlaista. Juuri nyt luulen, että pelottomuus estää aivan yhtä paljon. Pelko tai pelottomuus myös saa tekemään kaikenlaista. Tappamaan ja haavoittamaan. Ja välinpitämättömyys ja rakkaus. Tänään leikin että olen juuri tässä kaupungissa ja puhun kaikille. Kenelle tahansa. Haluatko kuulla kun puhun ääneen tyhmiä tekoja ja olen.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Epistä

  Maija ja Suvi ”Te uskonette       meit' tuntijoiksi paikan tään, mut oomme       me myöskin matkalaisia kuin tekin.” * Kieltäydyn tied...