Jatkuva sade ja kylmenevä kylmyys. Mitäpä muuta. Alkamattoman päivän kohokohta on ruisleipä jonka päällä on hirveästi tuoretta kurkkua. Siitä on kyllä jo useampi päivä.
Näinä päivinä se tuoreus ei ole itsestään selvää. Olen taas nukkunut neljä tuntia. Kevät on aina tätä. En voi lopettaa silmät auki valoon katsomista yöllä. Hämärtymistä ja valkenemista. Kun on neljä yötä mennyt neljällä tai vajaalla neljällä tunnilla, on olotila puolitajuton. Siinä välissä oli kauhua, päänsärkyä, päiväunia ja siirtyvä deadline. Kaikki tärkeä muuttuu puuroksi.
Mikä minussa pitää pintansa. Väsymys ainakin. Päätin pitää vapaapäivän. Nukuin päiväunet ja päädyin pesemään ikkunoita. Keittiön pienin ikkuna vielä meni lihasmuistin varassa, mutta olohuoneen isomman ikkunan ollessa kokonaan auki, tajusin keikkuvani siinä, viidennen kerroksen korkeudessa, tajuamatta ollenkaan missä olen. Hetkellinen selkeys sekasotkun keskellä. Hei, minulla on korkean paikan kammo. Pimpelipom. Aloin täristä. Yritin ottaa jostakin kiinni. Päässä alkoi kohista. Tulin varoen alas ja istuin tuoliin. Istuin ja hikoilin ja seurasin päänsäryn saapumista. Pitelin kädessäni keltaista rättiä, jolla olin vahingossa tappanut leppäkertun. Mietin, että tarvitsen jonkun tukihenkilön saadakseni viimeisen ikkunan pestyä. Lapsi sanoi ettei sitä tarvitse pestä. Uskon sitä, koska siitä on tällä viikolla kehittynyt vastuullinen lapsi, joka pitää huolta äidistään. Sain yhtenä päivänä illalliseksi kalapuikkoja. Lasta säälitti, kun se oli ollut koko päivän koulussa ja sen palatessa, istuin samassa asennossa ja samassa pyjamassa, yhden ja saman tiedoston edessä ja olin vähän poissaoleva.
Lapsi on kai heitteillä, eikä menetettyjä hetkiä saa koskaan takaisin, mutta luulen että meillä riittää vuosiksi eteenpäin sisäpiirin juttuja niistä homokalapuikoista. En aio tänään ruoskia itseäni. Entiset iskut on vielä verisiä. Kaiken tämän lamauttavan jumituksen keskellä on tapahtunut jotain. En tiedä mitä. Luulen että se on hyvää. Tänä aamuna en osannut kirjoittaa, lukea tai ajatella, mutta nyt alkaa tuntua, että väsymyksen niskat on hetkeksi nurin. Naurattaa kun luen Piialle aamulla kirjoittamani viestin. En tiedä kuka sen on kirjoittanut ja mitä se joku yrittää kertoa, mutta kovasti se selvittää tunteitaan ja maailmaa siinä samassa. Sarkasmia, ylenkatsetta, peliä ja leikkiä. Luulen että päähäni on tullut reikä ja ylimääräinen kusimätä on päässyt vuotamaan ulos.
Olen tajunnut, että olen ihmisten kanssa tässä tekemisissä. Pelottavien, inhimillisten, tuntevien, kärsivien ja avautuvien. Siitä tuli se päänsärky. Ei pelkästä työstä. Tarkemmin ajateltuna, se päänsärky tuli siitä, että avauduin itse. Aloin kesken kaiken oikeaksi ihmiseksi, kerroin jotakin mikä on satuttanut niin paljon, että se on täytynyt jo parikin kertaa haudata myös itseltäni. Olen minä siitä puhunut joskus aiemminkin. Nauraen. Mutta nyt en nauranut. En osannut edes puhua siitä, mongersin vähän, se tuntui ruumiissa pahalta, mutta se tuli silti. Unohdin olla nokkela. Unohdin olla piilossa. Olen yleensä hyvä siinä.
Luulen että olen paljastunut. Se on pelottavaa, ahdistavaa ja väsyttävää. Ja kivaa. Kauhu tuntuu koko ruumiissa. Myöhemmin illalla luulin tappaneeni vielä toisenkin elukan, mutta hämähäkki kiipesi itse pois ämpäristä. Sanat palailevat hiljalleen. Saan olla rauhassa kauhussa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti