Happythankyoumoreplease

Happythankyoumoreplease

Terapiassa 

Nukuin melkein kokonaisen sunnuntain. Tai siis sitten kun pääsin kotiin. Meillä oli tyttöjen piirustuskerho lauantain myöhäisillassa, mutta siihen osallistui sopusuhtaisesti niin pojat kuin tytöt. Se koettiin terapeuttisena lisänä normileikkeihin verrattuna. Myös pojat halusivat terapiansa vaaleanpunaiselle paperille. En viitsi tässä nimetä osallistujia, mutta minä en ole se, joka piirtelee räjähtäviä vittuja ja alieneita. En varsinaisesti ole terapian tarpeessa. Olen se terapeutti, joka kaivaa pohjattomasta laukustaan tussit ja paperit ja suklaat ja Anna Ahmatovan kootut. Enkä edes laskuta. Yöllä hipsimme Vuoren rappusille tupakoimaan. Se kieltäytyi päästämästä meitä sisään ja keittämästä kahvia. Kävelin kesäyössä yksin kotiin, vähän pidemmän kaavan kautta ja ajattelin. Nyt olisi hyvä hetki kadota. Pitkitin unta pitkälle päivään ja sitten hiippailin naispuheeseen. Naispuhe on siitä antoisaa, että se kestää tunteja, se etsii ja hapuilee ja rönsyilee ja sitten se yhtäkkiä ratkaiseekin jonkin asian. Loksauttaa ajatuksen sanaksi ja hahmottaa tunteen ja epäilyksen ja tajuttomuuden paikalleen. Minulle ei käynyt niin, mutta toiselle naiselle kävi. Hapuilin ajatustani jaksamisesta. Tai jaksamattomuudesta. Siitä, että milloin tulee se hetki, ettei oikeasti ollenkaan jaksa jatkaa, vaikkei muka nytkään jaksa koskaan. Ei enää mitään uusia alkuja ja avoimuutta tai kaikkea sitä paskaa, jota on sietänyt vuosikymmenet. Tai sitä tunnetta, kun on niin täynnä pettymystä ja häpeää, ettei siedä kuulla yhtään ylistävää sanaa tai kehua. Päästää itsensä vinksahtamaan niin totaalisesti. Ja epäilys siitä, ettei oma todellisuuteni vastaa vallitsevaa todellisuutta mitenkään. Ehkä minä olenkin totaalisulkeutunut jo ajat sitten. Umpioitunut. Joku on joskus väittänyt nähneensä jotain ilmeestäni, mutta en enää usko siihen. Minulle on turha tulla esittelemään ilmeitä ja ihmeitä ja selittämään. Minuun tepsii vain ihmisen puhe, joka on synkassa tekojen kanssa. En usko mihinkään muuhun. Paitsi kahviin uskon. Päädyimme naispuheessakin siihen, että mutteripannun alkava kiehuminen, on lohdullisin ääni maailmassa. Se ei ole pettänyt minua koskaan. Päätimme leikkiä syksyä. Tulin kotiin ja puin villasukat jalkaan. Laittelin verhot kiinni. Aloitin huonojen ja romanttisten, lähinnä amerikkalaisten elokuvien katsomisen. Pari niistä on jo täytynyt jättää kesken, koska ne ovat sietämätöntä paskaa. Katsoisin kauhua, mutten yksin uskalla. Olen alkanut nynnyksi. Tänään herättyäni katsoin sellaisen kun Happythankyoumoreplease. Siinä aloin itkeä. Olen ehkä ennenkin verrannut elämääni elokuvaan tai suorastaan toivonut sen mukailevan Hollywood-käsikirjoitusta, mutta en minä oikeasti toivo. Puolessatoista tunnissa en ehtisi edes juoda rauhassa kahvia. En koskaan ehtisi niihin kiemuraisiin ja nokkeliin ihmissuhteisiin asti. Joisin kahvia ja kuolisin. Kassamagneetti. Ehkä. 

Iltapäivällä oli pakko raottaa verhoa ja tarjota kahvia ja naispuhetta. P istui sohvan nurkassa kanelisydän kahvissaan. Jatkoimme samoilla linjoilla eilisen kanssa. Lisättiin siihen äitipuhe. Ja nuoret naiset. ja meidät nuorina naisina ja sitten äitinä. Ja sitten minä itkin ihan vähän. Surin sitä, ettei se hyvä pääse läpi, kun oma mitta on näin täynnä. Mietittiin, että se on ihan se ja sama se ylistyspuhe, vaikka osaisinkin ottaa sen vastaan. Ei sitä voi syödä. Onneksi P toi suklaalevyn. Ja kermaa. Ja samalla kilisi postilaatikko ja sain kommentin pääkirjoitukseeni juuri sieltä mistä halusinkin. Siinä tunnustettiin kohtaamisemme, esineinä, ilman yhteenkuuluvuuden tunnetta ja kuitenkin salaliittolaisina. Olin 15 sekuntia onnellinen. Seuravaksi katsoin One Dayn. Sekin oli paska. Karkasin välillä piirtelemään melkein puhuvia päitä luonnoskirjaan ja sitten palasin elokuvan höttöiseen vuosittaiseen miesnaistapaamiseen. Ei ne millään saaneet toisiaan. Ja sitten ne saikin ja kaikki oli hetken jees ja sitten pam! Tiesin että se nainen kuolee. Olen joskus unettomana yönä lukenut kirjan. Miksi kaikki bestsellerit on niin kamalia? Pakko on kyllä myöntää, etten ole edes harkinnut Fifty Shades of Grayta. Missään muodossa. Joskus kolmen maissa yöllä aloin hymyillä. Keittelin kahvia ja katsoin kun aurinko nousee. Teen tätä aina kesäisin ja aina yksin. Jos minulla olisi seuraa, menisin varmasti nukkumaan. Se on ihan se ja sama sekin. Aloin hymyillä, koska tajusin että rakkautta on koko ajan ympärilläni. Naisissa ja kanelissa ja kahvissa nyt ainakin. Sen lisäksi on kaiken maailman maailmat, joihin paeta ja karata ja joissa leikkiä. Kaupunki alkaa olla hereillä. Pieni ja surkea, mutta suloinen kesäkaupunki siansilmineen. Valo on ollut terävää jo useamman tunnin. Voin vetää verhot kiinni ja kuvitella talviaamun pimeyden, aura-autot ja jatkuvan peruutusäänen. Leikkiä itseni uneen.Todellisuus ei ole kaukana siitä. Tänään on mahdollisesti joitakin ihmisen luomia asioita tarjolla, mutta minua ei kiinnosta hevonvitun vertaa. Leikin koko universumin pois.