Miten voi olla mahdollista, että olen viettänyt juhannuksen täysin selvinpäin ja olen ainoa jolla on selkeitä muistikatkoksia. Hyvin selkeitä. Tosin aloitin oksentamisen aatonaattona, joskus viiden maissa aamulla. Sen vielä muistan. Senkin, kun lapsi talutti minut aattona lähikauppaan makkaran ja perunan ostoon.
Söin yhden käristemakkaran ja yritin tappaa itikoita. Pussailin koiran kanssa. Tai siis se nuoli minua. Ja söi itikoita ympäriltäni. Muusa grillasi. Lapsella oli tylsää ja Vuori oli jo etukäteen ilmoittanut, ettei paljoa kiinnosta tämä juhla. Ei minuakaan. Kutsuimme myös P:n, mutta se katsoi mieluummin murhia televisiosta. Mietimme miten tähän onkaan tultu: ystävämme katsovat mieluummin kuvitteellista väkivaltaa, kun viettävät laatuaikaa kanssamme. Oikeastaan juhannus kiinnosti kaikkia niin vähän, että olimme unohtaneet pyytää ketään mukaan. Saimme sentään muutaman vieraan (ja kaksi koiraa) houkuteltua paikalle lähettämällä somessa valokuvia grillissä muhivista lihaklönteistä. Soittolista oli hirvittävä. Aika paljon Akia ja Turoa. Aamuyöstä muistin, että olin unohtanut liiskata yrttejä tyynyn alle. Sen sijaan katselin keittiön ikkunasta ohilentävää helikopteria.
Sunnuntaina oli syntymäpäivät, joille vaivoin heräsin. Söimme ainakin täytekakkua, syreeniä ja ketunleipiä ja suunnittelimme koiransyöntijuhlaa. Suomenpystykorvia ensi vuonna. Se on leikkisä, lojaali ja älykäs. Turha kauhistella kun on lihansyönnin linjalle lähtenyt. Elävältä keitettyä lojaalia hauvaa. Heti tekee mieli makkarakeittoa. Kidutettua HK:n sinistä.
Maanantaina kävelin sateen jälkeen ja katselin taivasta. Pilvet häipyivät hiuskiehkuroina jonnekin toisaalle. Ajattelin, että taivaalla on tänään pitkä tukka. Runollista. Siellä oli myös pieniä mustia pilkkuja seassa. Heti ajattelin, että taivaan tukka on täynnään täitä. Miten minä saan aina tämän estetiikan väännettyä vituilleen?
Muutaman yön olen valvonut. Olen heikkona näihin kylmiin kesäöihin. On kesiä, jolloin muutama valvottu yö riittää, mutta nyt tämä on mennyt jotenkin överiksi. Hennolla kädellä teen viime hetken viilauksia lehteen. Aamulla ja päivällä. Työpari myöhästyy joka aamu töistä. Minä voin vielä vähän auttaa, mutta suuri osa tehdystä on tehty, enkä voi sille mitään. Laiskottaa ja ilahduttaa.
Kahtena yönä olen nähnyt puoli neljän ja neljän maissa sateenkaaren. Yöllinen sateenkaari on hieno ja tänä yönä nauroin sille ääneen. Edellisenä yönä ihailin sitä ja nousevaa ukkosta. Hiippailin lammella ihan yksinäni ja kohtasin viisi pupua, auringonnousun, rajuilman, sateenkaaren ja sateen. Kaikki mahtuu tuntiin.
Olin jo kertonut P:lle, että yöllä oli sateenkaari. Tänä yönä sekin näki sen. Olimme unettomien aamuyön ihmeitten puhelinpalaverissa. P:n mielestä yöt ovat ihmeen punaisia tai vaaleanpunaisia. Sitä ne ovat. Aurinko leiskuu keittiön ikkunasta sisään ja olkkarin ikkunasta näkyy sinipunerva taivaan mustelma, ukkonen. Meitä hemmotellaan. Minua saisi hemmotella 40 asteen lämpöaalto, mutta kaikkea ei voi saada. Villasukissa on reikiä. Ne eivät kestä näin runsasta ja ympärivuotista käyttöä. Minä kestän. Kesä on pieni talvisota. Yksittäinen taistelu. Se hävitään aina.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti