6/03/2015

Vapaapäivän iltayö



Tilttasin. Yritin vielä viime yönä kirjoittaa jotakin järkiperäistä, mutta sammuin sen ääreen joskus yhdeltätoista. Ei saa tehdä työtä vihamielisessä, taideinhoisessa väsymyspaniikissa, ajatellen työasioita ja kirjoittaen kuitenkin jostakin muusta, omista tunteista, vihasta ja kaipuusta, siitä osattomuudesta, ikävästä, epävarmuudesta, plaa plaa plaa. Paska kombo. Kyllä minä sen tiedän, mutta en toimi niin. Täällä se toimii, siellä ei.

Sammuttuani nukuin hämmentävän hyvin ja katkoitta aina seiskaan asti. Keittelin kahvit, katselin valoa joka tunki sisään kaihtimista ja verhoista huolimatta. Poltin tupakan. Vastasin sähköpostiin. Kuuntelin hetken Atomirottaa. Nukuin ekat päikkärit 8-10.30. Aamupaloittelin lapsen, joka hiippaili ympäriinsä virne naamallaan ja yritti säikyttää minut unestani. Keitin lisää kahvia, kampasin tukan ja menimme yhdessä ulos. Lapsi näyttää kasvaneen taas useamman sentin. Olen paskapaska äiti, kun en aina tajua maailman tärkeimmän ihmisen olemassaoloa. Käytiin kirpparilla ja Levykauppa Äxässä. Lapsi löysi levyjä, minulla ei ollut varaa edes katsoa niitä sillä silmällä.

Tein kuitenkin hämmästyttävän löydön. Panopäiväkirja! Vannoin etten enää ikinä täytä sitä. Siksikin, että vanha tuli täyteen jo viime vuonna. Jos on surullinen ja huonovointinen ja holtiton (vuoden verran), niin se panopäiväkirja ei ole kovin ylentävää luettavaa. Jotenkin mä vaan otin sen siitä. Kysyin kassalla, että onkohan näitä enempää, kun voisi ostaa loppuelämäksi samalla. En kehdannut sanoa nuorelle miehelle, että otan vain puolet tästä kirjasta, koska olen niin vanha, etten ehdi panna tätä loppuun. Se sanoi että piti niitä olla toinenkin, mutta ei heti löytänyt sitä. Kun pääsin kotiin, lähestyi levykauppa minua viestillä, että on näitä täällä lisää. Jotenkin vapaapäivä oli niin toiveikas ja onnellinen, että varasin niitä 2. Pannaan halvalla, sanoi levykauppa.

Sitten menin nukkumaan toiset päikkärit. Heräsin kun lapsi hiippaili säikyttääkseen minut unistani. Sekin oli nukkunut. Olin yltä päältä kuolassa ja näin panounta. Heräsin saamattomuuteen. Kaivoin kaikki kaapit ja löysinkin vanhan panopäiväkirjani. Tuunasin vanhan ykköseksi ja uuden kakkoseksi. Sitten syötiin uusia pottuja ja salaattia. Puhuttiin musiikista. Lapsen mielestä Notkea Rotta on parempi kuin Atomirotta. Minä en ole varma. Sanoin että Atomirotassa on sentään Rane Raitsikka. Kulttuurikasvatus on osittain kesken, sillä se ei tehnyt vaikutusta. Kuunneltiin ja katseltiin Notkeaa Rottaa. Sanoin, että olen ihan ihastunut siihen, sen huuletkin on kuin Belmondolla. Lasta ei Belmondon huulet kiinnosta. Kulttuurikasvatus on tältäkin osin kesken.

Siitä tuli mieleen, kun yksi ystävä sanoi, että minun lapsellani on sentään mahtava suhde kulttuuriin, musiikkiin ja taiteisiin. Että elämämme on kovin rikasta sillä saralla. Minä en ole osannut ajatella sitä rikkautena, sillä meille se merkitsee lähinnä jatkuvaa ja tässä tapauksessa ilmeisen pysyvää köyhyyttä. Henkinen rikkaus on ahtaalla olemista, katastrofin pelkoa, sairastumisen pelkoa ja jokaisen uuden päivän pelkoa. Seikkailua ja hyvää elämää. Lapsi kysyy usein onko minun mielestäni meillä hyvä elämä? Kun laskemme rahalliset rikkaudet, kaiken kaman minkä voi turvakseen ostaa, pois, päätyy hän aina siihen, että meillä on hyvä elämä.

Ja tästä me ollaan aika samaa mieltä. Että toimii.





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Epistä

  Maija ja Suvi ”Te uskonette       meit' tuntijoiksi paikan tään, mut oomme       me myöskin matkalaisia kuin tekin.” * Kieltäydyn tied...