7/29/2015

Manner kirskuu






Olen kieriskellyt Eeva-Liisa Mannerin kanssa terassilla ja vuoteessa. Hirttosilmukka hänelle, joka keskeyttää vanhan vahinkoni ja unohdukseni. Tosin se on ohi nyt. Kukaan ei kuollut. Nielin kaiken parilla suupalalla. Myös virtahevon. Tähdet ja avaruus kirskuivat.

Samanlaisia virtahevon kaltaisia olentoja liikkuu joskus täällä. Olen niin yksin, että kuulen puhetta ja askareita. Joku on aina kuolemaisillaan, kun näen eteisnaulakossa roikkuvan haamun. Siristän unta silmiäni. Kahtena yönä se on käynyt. Olisi kiva päättää sen puolesta kuka kuolee. Viimeksi vieraillessaan se ei osannut itse päättää. Kukaan ei kuollut. Siitä on tullut vanha ja epäluotettava, repaleinen haamu. Kohta on aamu ja ajattelin siivota sen naulakon. Voisin laittaa vaikka lapaset, pipot, kaulaliinat ja haamut kesäksi varastoon. Ja hankkia jostakin sateenvarjoja. Ja krimiturkin.

Naapurissa osataan elää villasukitta, varsinkin viikonloppuisin. Jokin on hiljalleen horjuttanut talon tasapainoa. Vanhimmat kuolevat pois ja nuorimmat saavat häätöjä, mutta ehtivät ennen sitä elämöidä. Illanvietot alkavat kahden jälkeen yöllä ja jatkuvat niin kauan, että joku sammuu tai tekee sovinnon. Joskus menee aamuun asti. Välissä on yökkärit, ne ovat vastakohta päikkäreille. Se joka on raskaana, kirkuu ja oksentaa. Tapelkaa rauhassa. Niin kauan kun lapsi nukkuu heräämättä, saatte vaikka tappaa toisenne ja täyttää pyykkituvan pesukoneet huumeruiskuilla. Ei se minua häiritse. Unista tulee jänniä. Herääminen katkeaa uuteen uneen. Hysteria on livenä kuultuna huomattavasti aidomman tuntuista kuin elokuvissa. Katto melkein antaa periksi.

Olen harjoitellut sosiaalisuutta viikon ja se toimii vähän rykimällä. Olen muistellut miksi ihmisten kanssa kannattaa olla tekemisissä ja miksi ei. Muistan myös miksi en halua olla krapulassa, enkä humalassa enkä aina edes olemassa. Se ei sovi minulle. Olemassaolo. Nyt säädän happamuuteni tasapainoa juomalla sitruunaa ja limeä.

Säädän ihmisiä. Parhaita ovat ne, jotka paikkaavat käsin mekkoni helman kahvinjuonnin lomassa. Se on sellaista pyyteetöntä ponnistelua ihmisyyttä kohti. Ja ne joiden kanssa voi istua terassilla pelaamassa tuntikausia kusipeliä. Ja ne joiden naamasta voi nuolla kermavaahtoa. Ja ne maan hiljaiset, joille ei tarvitse sanoa sanaakaan. Parhaita ovat myös ne toisten elämää manipuloivat pienriistanmetsästäjät, joille mikään ei riitä. Niiden rinnalla vähän keskinkertainenkin ihmisraunio näyttää minun parhaalta kaverilta. Ja onkin.

Olisin todella jännittävä ihminen, jos kaikki huhut pitäisivät paikkansa. Olen hetken harkinnut, että ryhtyisin järjestelmällisesti elämään kuulopuheitten mukaan. En kyllä jaksa. Aika paljon olen myös painottanut sitä, etten halua kuulla niitä puheita. Tiedän että kiusaus kasvaisi liian suureksi. Siitä tulisi aikamoinen sotku. Ja millaisiksi ne kuulopuheet sitten muuttuisivat?

Ehkä on ihmisiä, joilla on elämätöntä elämää ja tarve kanavoida pahaa oloaan hämmentävillä keinoilla. Saatan olla itse siitä hyvä esimerkki. Onneksi häpeän, syyllisyyden ja todellisuuden tunne on vankka ja tukijoukot samalla tavalla sekavia. On turvallista seota kerran kahdessa vuodessa, tehdä hyppyitsemurhia ja ampua itseään päähän. Suosittelen tätä metodia kaikille. Samalla, pitäkää kiinni heistä, jotka paikkaavat mekkonne.



7/20/2015

Hiljaiseloa


Kasvatan itsestäni erityisherkkää. Olen hiljaa ja elän. Hiljaiseloa. Tähän olemattomuuteen on asennettu deadline. Se on tiistaina klo 13. Siis huomenna. Silloin on pakko puhella. Sanoa moi, mitä kuuluu, toitko kirjan ja sataakohan tänäänkin. Luulen että puhe tulee itsestään, hengityksen mukana ja kahvin lomassa.

Tämän yön zen meni ihan vituilleen. Jokin urhea virus aloitti työnsä koneellani reippaasti ennen keskiyötä. Kadotin nelisen tuntia kallisarvoista yötä ja aurinkokin sai nousta keskenään. Elin kyllä myötä -  hätävilkuillen ikkunaan - mutten uskaltanut ulos asti. Aamu oli kaunis, kuten yökin, erinomaisen sininen ja kumpupilvinen. Minä vain näpyttelin ja rukoilin. Jäljellä on hämmennys siitä, kuinka adblock ei asetu selaimeen estämään minulle kenties kohdennettua mainontaa. Jokin uusi kehräävä äänentaso koneessa kuulostaa tappajapetovirukselta.

Edellisen yön muistiinpanoista jäi jäljelle ilotulitus, vesisade, loppumaton lähikuppilan karaoke ja pitkään oksentava naapuri. Liikaa melua. En edes miettinyt missä järjestyksessä alkaisin tappaa. Mietin ihan muita asioita. Esimerkiksi unta. Näen ajoittain tukehtumispainajaisia. Ne ovat sillä tavalla ikäviä, että niitten jälkeen on opeteltava aina hengittämään.

Näin aiemmin unta Kainalosauvasta. En vajoa yksityiskohtiin, koska ne ällöttää. Se kuitenkin sai minut tukehtumaan. Heräsin hikeen ja minun piti pestä itseni kahdesti. Ja kuoria iho suolalla. Mietin miksi se tuli uniini juuri nyt. Tajusin, että olin päättänyt ennen nukahtamistani katsoa Orson Wellesin Othellon. En katsonut, mutta näin sen unessa. Kainalosauva oli uneni Othello tai oikeammin se onneton ja koiramainen vätys, Roderigo, joka pistetään kylmäksi kylpylässä. Se muuttui sitten uhkaavaksi Othelloksi, mustaksi, hikiseksi, murisevaksi ja helvetin rumaksi. Kun näin elokuvan ensimmäistä kertaa joskus pienenä, haistoin moottoriöljyn, sulavan lumen ja metsätöitä tehneet kintaat, hien ja paskan. Myös jotakin mätänevää. Saattaa olla, että elokuvajuhlat loppuivat tältä erää tähän. En ole mikään Desdemona itsekään.

Joskus aikanaan, ennen hiljaisuutta, eräs ihminen kysyi ohimennen, mikä hänen nimensä on täällä. En ole nimennyt häntä. Sitten aloin miettiä, että olenko sittenkin. Asiasta oli keskusteltu kotiterassilla ja joku oli tiennyt kuka hän on. Hauskaa. Olen viitannut kyllä hänen sanomisiinsa. Muistan, että hän totesi, ettei minua voi laskea naiseksi. Tai minua ei lasketa kun puhutan naisista. Sellaisen muistaa kyllä. On siis aivan oikein, ettei hänellä ole nimeä. Eikä tule.

Ulkona näyttää aika jännältä. On jo iltapäivä. Olen vähän kieriskellyt koko päivän. Taidan mennä ulos ja sanoa jotakin ääneen. Kokeilen ensin kissaan. Se on muuttunut hermoraunioksi. Ei tajua mitä on meneillään, kun en sano edes mau.

7/16/2015

Aamuöiseen sateeseen




Kävelin eilen iltakahvilta kotiin. Yökahville. Ei ollut puhelias olo. Jo päivällä olin tajunnut, etten ollut sanonut sanaakaan, ääneen, neljään päivään, kenellekään. Oikeastaan viiteen. Kahvia tilatessa tunsin kieroa riemua siitä, kuinka vaikeaa se oli. Saisinko kahvin. Sillä...kermalla? Ja sitten sellaisen...mikä se on...jäävesi?

Piirtelin muutaman kiekuran luonnoskirjaan ja kuuntelin ihmisten hölinää. Se alkoi pian kuulostaa mylvinnältä. Ja tajuttoman turhalta. Paskalta. Varpaatkin jäätyivät. Kävelin takaisin kotiin ja pysähdyin vielä terassille juttelemaan miehen kanssa. Se sujui jo helpommin. Vaikka piti miettiä joitain sanoja. Ja sitä, montako luuta on ihmiselukan kädessä. Ehdin huomioida, että minulla on viisi sormea. Ne taipuvat. Jouduin matkalla vielä todistamaan ja miettimään naista, joka istui puistonpenkillä ja keskusteli aistikkaasti kumppaninsa kanssa. Kiersi rannettaan ja intti. Tarkemmin nähtynä tajusin, että partneri oli näkymätön. Naiselle ei. Hän oli sivistyneen tuohtunut ja ranneliike kiihtyi. En kehdannut pysähtyä, mutta kehtasin hidastua. Olenkohan minä joskus samanlainen. Olen tosin jo vuosia puhunut ääneen sienille. Myös näkymättömille.

Aamuyöt tai auringonnousut vietän enimmäkseen pihalla ja puskissa ja varastelemassa pioneja. Auringon noustessa maailma on oma ja häiriötekijät pieniä. Lemmikit on sinisempiä aamulla aikaisin. Siis ne kukat. Minäkin, koska on aika kylmää. Muun ajan keitän kahvia ja leivon lihapullia. Syön ja juon. Ja imeskelen jäisiä mustaherukoita, jonkin puutteeseen, oletan.

Yksityisillä elokuvajuhlilla olen katsonut vihdoinkin Richard Linklaterin trilogian rakkautta ennen sitä sun tätä. Before Sunrise, Before Sunset ja Before Midnight. Ekan kohdalla itkin kaksi sekuntia kohdassa 16 min. En tiedä miksi. Toisessa itkin saman verran, kohdassa 9.30. En tiedä miksi. Kolmanen kohdalla en tehnyt mitään missään kohtaa. Paitsi keitin kahvia ja panin Ethan Hawken ja Julie Delbyn siksi aikaa pauselle.

Olen itsekin vähän pausella. Tekee hyvää.




7/05/2015

Pirtulakkoa ja kahvivanukasta






Hetkellinen ikävä kotibaariin 

Reilu vuosi sitten surkuttelin sitä, kuinka vaikeaa täällä kotimaassa on luoda sujuvaa vakiobaarikahvilasuhdetta. Lisäksi minulla on yksinkertaisen simppeli metodi asettaa paikkoja boikottiin. Lähes mahdottoman yksinkertaisista syistä. Olen tässä asiassa pikävihainen ja ehdoton. Joissakin paikoissa siedän paskamaistakin kohtelua, jos sillä on vahva viihdearvo. Kotibaari Arenyksessa oli tällainen. Josen voittanutta asiakaspalvelijaa ei ole eikä tule. Mennenillä oli kieltämättä hetkensä. Viimeistään eilen, lähtiessäni kotibaarista, niittasin sille mielessäni lopulliset viisi ja puoli tähteä. Sain mukaani kipeästi tarvitsemani drinksun. Kermapönikän. Olen vieläkin iloinen. Kyllästin sillä juuri kahvini. Minut on helppo tehdä onnelliseksi.

Toinen ilonaiheeni on aloittamani pirtulakko. Koska P on ollut pirtulakossa jo muinaisista  juodaan litran pullosta jaloviinaa henkan vessassa pilkkuun asti, koska meillä on nää festarit -ajoista, hän on nyt johdattanut minut Alkon alkoholittomien juomien hyllylle ja esitellyt lähimarketin tarjonnan kädestä pitäen, mumisten lyhyitä, mutta uskottavia asiantuntijalausuntoja. En tiedä voinko sanoa olevani varsinaisesti pirtulakossa, sillä juon kuitenkin välillä pilsneriä. Kotibaarikin laittaa sitä valmiiksi kylmään minua varten. Viikon neuvottelujen tuloksena on hintakin asettunut kohdalleen. Se on 10 senttiä vähemmän, kun neuvotteluissa useasti ehdottamani summa.

Kolmas ilonaiheeni on kahvivanukas. E teki sitä minulle. Sitä suunniteltiinkin noin kolme viikkoa. Soittolistat ja kaikki. Kutsuttiin muutama muukin merkityksellinen ihminen sitä nauttimaan.

S: Ketä muita tulee?
E: En tiiä vielä..
S: Miehiä ei tule.
E: Ei nii! Herrajumala!
Hui kauheeta, säikähdin.
pelkkä m-sana.

Ikävä kyllä vaikutamme vähän miesvihamielisiltä. Todellisuudessa ei vihata miehiä ollenkaan. Minä ainakin vihaan vain ihmisiä. Siinä on vissi ero. Kahvivanukkaassa ja miehissä on jotakin samaa. Molemmat useinmiten häviävät tai tulevat loppuunkalutuiksi noin minuutissa. Onneksi niitä saa kaupasta lisää. Onneksi mulla ei ole rahaa.

Yöllä tajusin, että kun minä lopun, niin sitä ei saa enää mistään lisää. Hetkellinen ikäkriisi. Saattoi se ikäkriisi johtua siitäkin, että pääsin keskelle tyttöjen juttuja eilen. Kummatko kengät ja mikä vaate ja mitkä korvakorut ja laukku ja kampaus ja laitatteko minullekin silmiin rajauksen ja pitääkö laittaa uimapuku ja otanko pyörän enkä kypärää ja Kari Tapio ja lähtöbiisi ja baariin nyt äkkiä ja tänään ei juoda oikeestaan mitään mutta otetaanko viinipullo puokkiin heti kun on juotu nää. Kaikella lämmöllä, se oli kivaa. Ihanat naiset.

Ai niin ja kivaa oli tavata elävänä fb-kaveri. Ihan yllätyksenä. Aateltiin mennä naimisiin, mutta se sitten jätti minut ja lähti toisen naisen matkaan. Vaikka se toinen nainen oli menossa Vuoren kanssa naimisiin ja minun piti päästä bestmaniksi. Olen vähän pettynyt. Tänään olen kuunnellut finnhitsejä kahdeksan tuntia putkeen ja pessyt taas vähän vähemmän vihreää tukkaani vielä vähemmän vihreäksi. On sellainen krapulaton krapula. Luulen että juuri nyt ihan pian ja kohta on sopiva sauma muuttaa Ouluun. Ihmisviha vaatii uusia uhreja.





7/02/2015

DIY


Kun tekee kaiken itse, säästää aina. Saa juuri sitä mitä haluaa ja tarvitsee. Minähän päätin jo ajat sitten kirjoittaa itse omat horoskooppini. Tänään olisi pitänyt kirjoittaa sellainen horoskooppi jossa lukee:

Älä ryhdy tänään mihinkään äkkipikaisiin toimenpiteisiin, sillä universumi on jokaista liikettäsi vastaan. Ota rauhallisesti ja istu koko päivä terassilla. Lue vaikka kirjaa, mutta älä tee yhtään mitään. Älä myöskään anna neuvoja, äläkä varsinkaan kysy neuvoja, sillä olet aivan liian helposti johdateltavissa. Ole varovainen, sillä kaikki avaruuslennosta hiusten värjäämiseen käy.

Kaikki meni terassille asti putkeen. Keskustelin P:n kanssa vihanneksista. Kurkusta, lenkkimakkarasta, banaanista, pilsneristä ja ennen aikojaan vanhenneista miehistä. Aloin miettiä, että elämäni kaipaa juuri nyt jonkin pienen muutoksen. Uuden suunnan. Että pitäisikö vaikka värjätä hiukset ruskeiksi? (Viimeksihän mietin tätä baarimikkoni kanssa joskus kuukausi sitten. Se sanoi, että olisi radikaalimpaa alkaa lesboksi kun värjätä tukkaa. Oikeassa oli. Osittain.) Sain siunauksen. Kipaisimme siltä istumalta Sokkarin kemppariin ja valitsimme yhteistuumin viehättävän kesäisen maantievärin. Tulin oikein iloiseksi.

Nyt minulla on uusi väri hiuksissani ja olen kuin syntynyt uudelleen. Värin nimi on tuhkanharmaanvihreä. Tai harmahtava tuhkanvihreän ruskea. Lapsen mielestä se oli vau, ja vain vähän vihreä. Vihreähkö. Vähän vihreä on kuitenkin liian vihreä minulle. Mietin sopivaa korjausliikettä. Googletin "ompele helppo kesähattu" ja sain tulokseksi hienoja ohjeita. Konsultoin P:tä. Se sanoi että turbaani. Ja minä googlettamaan, että DIY turbanette. Löysin helpon ohjeen. Siinä neuvottiin ottamaan paita pois päältä ja leikkaamaan se tiettyyn muotoon ja sitten harsimaan kasaan. Tein työtä käskettyä. Nyt minulla on yksi musta toppi vähemmän, mutta sen tilalla on uusi turbaani. Näytän DIY-syöpäpotilaalta.

Kuolen nauruun. Turbaani päässä. Kirjoitan samalla huomiselle horoskoopin valmiiksi:

Älä ryhdy tänään mihinkään äkkipikaisiin toimenpiteisiin, sillä universumi on jokaista liikettäsi vastaan. Ota rauhallisesti ja istu koko päivä terassilla. Lue vaikka kirjaa, mutta älä tee yhtään mitään. Älä kuole nauruun.



Tätä jorattiin eilen puistopiknikillä. Raappana oli vastapäätä keikalla. Opettelin samalla nuorallakävelyä. Silloin olin vielä blondi. Oi niitä aikoja! Äsken lapsi tuli ottamaan turbaanin päästäni. Se haluaa ihailla uutta väriä, kun on jo niin tykästynyt siihen.

Epistä

  Maija ja Suvi ”Te uskonette       meit' tuntijoiksi paikan tään, mut oomme       me myöskin matkalaisia kuin tekin.” * Kieltäydyn tied...