Hiljaiseloa

Kasvatan itsestäni erityisherkkää. Olen hiljaa ja elän. Hiljaiseloa. Tähän olemattomuuteen on asennettu deadline. Se on tiistaina klo 13. Siis huomenna. Silloin on pakko puhella. Sanoa moi, mitä kuuluu, toitko kirjan ja sataakohan tänäänkin. Luulen että puhe tulee itsestään, hengityksen mukana ja kahvin lomassa.

Tämän yön zen meni ihan vituilleen. Jokin urhea virus aloitti työnsä koneellani reippaasti ennen keskiyötä. Kadotin nelisen tuntia kallisarvoista yötä ja aurinkokin sai nousta keskenään. Elin kyllä myötä -  hätävilkuillen ikkunaan - mutten uskaltanut ulos asti. Aamu oli kaunis, kuten yökin, erinomaisen sininen ja kumpupilvinen. Minä vain näpyttelin ja rukoilin. Jäljellä on hämmennys siitä, kuinka adblock ei asetu selaimeen estämään minulle kenties kohdennettua mainontaa. Jokin uusi kehräävä äänentaso koneessa kuulostaa tappajapetovirukselta.

Edellisen yön muistiinpanoista jäi jäljelle ilotulitus, vesisade, loppumaton lähikuppilan karaoke ja pitkään oksentava naapuri. Liikaa melua. En edes miettinyt missä järjestyksessä alkaisin tappaa. Mietin ihan muita asioita. Esimerkiksi unta. Näen ajoittain tukehtumispainajaisia. Ne ovat sillä tavalla ikäviä, että niitten jälkeen on opeteltava aina hengittämään.

Näin aiemmin unta Kainalosauvasta. En vajoa yksityiskohtiin, koska ne ällöttää. Se kuitenkin sai minut tukehtumaan. Heräsin hikeen ja minun piti pestä itseni kahdesti. Ja kuoria iho suolalla. Mietin miksi se tuli uniini juuri nyt. Tajusin, että olin päättänyt ennen nukahtamistani katsoa Orson Wellesin Othellon. En katsonut, mutta näin sen unessa. Kainalosauva oli uneni Othello tai oikeammin se onneton ja koiramainen vätys, Roderigo, joka pistetään kylmäksi kylpylässä. Se muuttui sitten uhkaavaksi Othelloksi, mustaksi, hikiseksi, murisevaksi ja helvetin rumaksi. Kun näin elokuvan ensimmäistä kertaa joskus pienenä, haistoin moottoriöljyn, sulavan lumen ja metsätöitä tehneet kintaat, hien ja paskan. Myös jotakin mätänevää. Saattaa olla, että elokuvajuhlat loppuivat tältä erää tähän. En ole mikään Desdemona itsekään.

Joskus aikanaan, ennen hiljaisuutta, eräs ihminen kysyi ohimennen, mikä hänen nimensä on täällä. En ole nimennyt häntä. Sitten aloin miettiä, että olenko sittenkin. Asiasta oli keskusteltu kotiterassilla ja joku oli tiennyt kuka hän on. Hauskaa. Olen viitannut kyllä hänen sanomisiinsa. Muistan, että hän totesi, ettei minua voi laskea naiseksi. Tai minua ei lasketa kun puhutan naisista. Sellaisen muistaa kyllä. On siis aivan oikein, ettei hänellä ole nimeä. Eikä tule.

Ulkona näyttää aika jännältä. On jo iltapäivä. Olen vähän kieriskellyt koko päivän. Taidan mennä ulos ja sanoa jotakin ääneen. Kokeilen ensin kissaan. Se on muuttunut hermoraunioksi. Ei tajua mitä on meneillään, kun en sano edes mau.